Vesimeloneja jäämme kaipaamaan

Tämä oli sitten viimeinen työviikko. Aika tyhjillään pellot alkoivat olemaankin, välillä käveltiin pitkiä matkoja ilman mitään poimittavaa. Onneksi tällä viikolla ei ole ollut niin kuuma kuin aikaisemmilla viikoilla, taivas on toisinaan ollut jopa pilvessä ja alkuviikosta satoi vettä yhden aamun ajan. Vesisade oli erittäin virkistävää, sillä sen jälkeen oli niin paljon helpompi hengittää. Täällä kun on riehunnut pölymyrsky koko meidän Inghamissa olo ajan. Uutisissa kerrottiin, että itärannikon yllä leijailli pahimmillaan noin 40 miljoonaa tonnia pölyä. Toisinaan ei edes erottanut lähistöllä olevia vuoria harmaasta taivaasta. Ja koska tässä maassa pidetään aina ikkunoita auki, voitte uskoa, että pöydänpintojen pesu on ollut jokapäiväistä. Lähes kaikki tapaamistani paikallista naisista ovat reilusti sanoneet, että eivät aio edes yrittää siivota ennenkuin tämä pöly on kokonaan kadonnut.

Joni jo tossa edellisessä blogissa, kehui meidän pomomme maasta taivaisiin ja ei voi muuta kuin olla samaa mieltä. Pomo perheineen ja ystäväperheensä kanssa vei meidät uudestaan harrastamaan vesiurheilua. Me Jonin kanssa tahdottiin taas toki kokeilla kaikkea mahdollista, tällä kertaa saksalaiset työtoverimme tyytyväivät vain katselijan rooliin. Vesisuksilla ei kaaduttu kumpikaan kertaakaan, joten ensimmäisen välineen jälkeen oli vielä hiuksetkin kuivina. Nyt kokeiltiin jopa hioa hieman tekniikkaakin ja Jonilla lähti sujumaan oikein mallikkaasti. Mun meno tais muutamia pieniä hetkiä lukuunottamatta olla yhä lähinnä perässä roikkumista. Mutta polvilaudoilla pääsin sitten oikein loistamaan ja tein muutaman todella komean tempunkin, mm. pyörähdin menemään takaperin ja tein 360 asteen käännöksiä. Lopuksi päätettiin pitää vielä kunnolla hauskaa, joten mentiin molemmat yhtäaikaa tämän pyöreän kumilautan päälle, tarkoituksena siis yrittää tiputtaa toinen kyydistä. Meno oli aluksi aika maltillista, joten nostin peukalon ylös vauhdin lisäämisen merkiksi. Joni kertoi jälkeenpäin että oli nähnyt, kuinka veneessä olevat pojat olivat katsoneet merkittävästi toisiaan ja sen jälkeen molempien naamalle oli levennyt iso hymy. Ja sitten vauhtia tulikin oikein reippaasti lisää, siihen lisäksi vielä terävä käännös, niin voitte arvata miten meille kävi. Molemmat lennettiin kunnon kaaressa muutamalla pyörähdyksellä veteen. Sitten vaan kivuttiin uudestaan kyytiin ja taisteltiin kyydissä pysymisen kanssa seuraavaan ilmalentoon saakka. Ehdottomasti hauskin vekotin ikinä! Joni kuvaili yhtä ilmalentoaan sanoin: jäykkä jöpökkä suorinvartaloin kerien. Siitä voitte päätellä aika paljon. Ihme kyllä suurempaa lihaskipua ei ilmennyt seuraavina päivinä, ehkä meidän kroppa on vieläkin shokissa.




Saimme vinkin, että radio kannattaa avata sunnuntai iltaisin viiden tienoilla, kun eräs maanlaajuinen radioasema lähettää suomiuutisia suloisella suomen kielellä. Juontajan suomen lukutaidoissa olisi kyllä hieman parantamisen varaa, mutta äijä kyllä osaa paikata virheitään loistavasti ja heittää huvittavia välikommentteja lukemisiinsa uutisiin. Ohjelmalle saa nauraa välillä aika mojovastikin. Valitettavasti meillä ei ole radiota muutakuin autossa, joten aukun tyhjenemisen pelossa koko ohjelmaa ei olla vielä koskaan kuunneltu. En kyllä tiiä riittäiskö huumorintaju edes koko ohjelman kuuntelemiseen, ohjelma kun on ainakin musiikkitarjonnan puolesta suunnattu huomattavasti vanhemmalle ikäpolvelle. Tuoreinta musiikkia on ollut Essi Vuorelan esittämä Naimisiin kappale. Tiedättehän tämän “me mennään naimisiin ensiviikon lauantaina...” Ja uskomattomin kappale valinta on tähän mennessä ollut Daika daika duu niminen kappale, jossa neekeripoika palloilee viidakossa. Silloin ei tienyt kyllä itkeäkö vai nauraa.

Australian valtio muuten tykkää suomalaisista - ainakin saksalaisia enemmän. Joni tarvitsi tehosterokotuksen ja koska sellaista lääkärissä käyntiä me ei pystytä veloittamaan vakuutusyhtiöltä, tahdottiin toki päästä mahdollisimman halvalla. Ilman Medicare-korttia (australian vastine kela-kortille) oltaisiin jouduttu maksaa lähes tuplahinta, joten reippaina marssittiin selvittämään saataisiinko me tälläinen kortti. Ja sehän onnistui yllättävän helposti ja ilmaiseksi. Ainoastaan se, että se yleensä pitäisi hakea kolmen ensimmäisen maassaolo kuukauden aikana, tuotti virkailijalle muutaman ylimääräisen puhelinsoiton. Suositeltiin seuraavana päivänä saksalaisille työtovereillemme kortin hankkimista, mutta heilleppä sanottiinkin ei oota. Virkailija oli vain katsonut koneelta, että suomalaisille tämä kortti kyllä myönnetään, mutta ei saksalaisille. Reilua touhua.

Reilua touhua ei ole myöskään paikallisissa ruokamarketeissa. Australiassa on kaksi suurta ketjua, joiden ruokakaupat löytyvät jokaisesta kaupungista, Coles ja Woolworths. Suomen Citymarket ja Prisma toisin sanoen. Vielä ei olla kummankaan liikkeen kanta-asiakaskorttia hankittu, mutta pääsääntöisesti ollaan suosittu Colesia. Molemmilla liikkeillä on myös omat tuotemerkit, jotka ovat yleensä halvempia kuin muiden tuotteet, vähän niinkuin suomessa Pirkka. Coles on vaan mennyt tässäkin asteen verran pidemmälle ja pistänyt hyllyilleen kaksi omaa tuotemerkkiä You´ll love Coles ja Smart Buy. Tuotteet ovat täsmälleen samanlaisia, ainoastaan Smart Buy:n tuotteet on pakattu valkoiseen pahviin tai pakettiin ja päällä lukee vain tuotteen nimi ja You´ll love Coles:n tuotepaketit taas täynnä tekstiä ja kuvia. Niin ja on niissä toinenkin ero, nimittäin hinta. You´ll love Coles on välillä ihan törkeän paljon kalliinpi, eikä siinä ole mitään muuta eroa kuin se etiketti. Silti hölmöjen aussejen ruokakärrystä yleensä löytyy se kalliinpi vaihtoehto. Täällä muuten tottuu liian hyvää ruokakaupoissa, sillä myyjä pakkaa ostoksesi. Tulee olemaan kulttuurishokki, kun palataan takaisin Suomeen.

Ja useisiin kyselyihin vastatakseni, Suomeen paluupäivä ei ole vieläkään tiedossa. Tällä hetkellä eteenpäin tiedetään sen verran, että enää kaksi yötä vietetään omassa asunnossa ja sen jälkeen palataan tien päälle. Eli tavaroiden pakkaus on tämän viikonlopun ohjelmana. Ja tänä iltana nautitaan vielä pomon perheen ystävällisyydestä, sillä he kutsuivat koko työporukan grillibileisiin luoksensa. Mahtavaa väkeä.

Rentoa työntekoa

On pari viikkoa vierähtänyt ihan siivillä. Töissä olemme olleet säännöllisen epäsäännöllisesti. Vesimelonikausi ei ole ihan parhaimmasta päästä tänä vuonna, joten olemme olleet jo pariin otteeseen pakkolomautettuina. Mutta mitäpä pienistä kun ei pienetkään meistä. Rennosti olemme vapaapäivät ottaneet. Työntajamme on muuten aivan omassa luokassaan mahtava. Yhtenä sunnuntaina Tom, meidän pomomme, vei koko työporukan vesiurheilemaan merelle. Ennenkuulumatonta. Tomin perhe oli luonnollisesti mukana ja heidän kaksi poikaansa ovat melkoisia tekijöitä vesisuksilla. Toki pojat ovat kahdeksan kesäisistä saakka veneen perässä viipottaneet. Meille Helin kanssa kokemus oli ensimmäinen laatuaan ja harvinaisen hyvin se meni. Aiheitimme kovasti ihmettelyjä kun ensimmäistä kertaa matkaan lähdimme emmekä suostuneet millään kaatumaan. Kahdella suksella toimiminen oli oikeastaan jopa helppoa, mutta myöhemmin koitin yhtä suksea enkä päässyt kertaakaan edes vedestä ylös veneen vetämänä. Eli hiukan harjoitusta vaatii kun mennään vaikeustasossa askel eteenpäin. Eipä ole viljelijät täällä köyhiä eivätkä kipeitä sillä kaikki pelit ja vehkeet oli farmariperheellä matkassa. Suksien lisäksi koitimme polvilautaa, jolle nouseminen parin harjoituksen jälkeen sujui jo melko mallikkaasti. Saksalaisia työtovereitamme riepoteltiin pöyreän kumilautan matkassa. Yksi kokeili vesilautaa, mutta yritykseksi jäi. Toinen pojista näytti mallia miten vesilaudalla toimitaan ja hyvältähän se osaajan tekemänä näytti. Rankkaa touhua tuo veneen perässä roikkuminen kuitenkin on, sen tunsimme seuraavana päivänä.




Viikonloput meillä on ollut järjestään vapaana ja viime perjantaina saimme jälleen yhden todistuskappaleen lisää työnantajamme ainutlaatuisesta suhtautumisesta työntekijöihin. Pomomme nimittäin tarjosi koko porukalle olutta ja syötävää työpäivän jälkeen. Muutenkin aina päivän lopulla kovasti kiitellään ja kehutaan, mikä enkä hiukan vaatimatonta suomalaista ja myös saksalaista hämmästyttää. Samaten huonosta sadosta johtuvat pakolliset vapaapäivät ilmoitetaan aina anteeksipyydellen. Enpä ole moiseen törmännyt vielä missään tällä maapallolla. Hienoa, että tällaisia ihmisiä on olemassa. Tosin hiukan valoa asiaan saatiin kun selvisi, että yleensä he joutuvat käyttämään paikallista, ei niin kauheasti työnteosta innostuvia paikallisia peruslaiskimuksia, joista saa paikallissanomista lukea mihin linnaan he tolvailuillaan seuraavaksi ovat joutuneet. Kaikesta näkee, että farmarit arvostavat backpackereiden työmoraalia.

Vapaapäivinämme olemme yrittäneet keksiä kaikenmoista tekemistä ja karjalanpiirakoita olen leiponut jo kolmesti. Viimeisimmällä kerralla jopa oikeista ruishauhoista, joita saimme vieraillessamme jälleen Kankaiden Happy Huor -perjantaissa. Kehitystä on tapahtunut tälläkin saralla sillä nyt piirakoista ei tullut ainoastaan syötäviä vaan myös silmää mielyttäviä, esteettisesti kauniita luomuksia. (Jos saan olla vaatimaton.) Helikin on innostunut leipomaan pikkuleipiä ja kakku on parhaillaan uunissa. Kerron tuliko siitä syötävää kunhan pääsen maistamaan. Muuten olemme viettäneet vapaa-aikaa kirjoja lukien, työkavereiden kanssa seurustellen ja rannalla sekä läheisessä puistossa vieraillen. Ranta on täälläkin aikas komea ja kun merivesi on mukavat 27 °C niin kelpaa sinne suomalaisen hyiseen veteen tottuneen pulahtaa polskimaan. Läheinen puisto, nimeltään Tyto Wetlands, käsittää laajahkon vesialueen, jossa voi bongailla kaikensorttisia lintuja sekä wallabeja. Puisto on ihan kävelymatkan päässä meidän kämpiltä. Kaupungin uima-altaat taasen ovat kortteli kämpiltämme toiseen suuntaan. Kirjastoon on myös lyhyt matka, joten kämppämme on strategisesti oikein sijoitettu. Kirjaston palveluja olemme käyttäneet kohtuu tiuhaan, minkä huomaa ainakin siitä, että henkilökunta tuntee meidät jo nimeltä. Parhaillaan tavaamme uutta Dan Brownia ja löysimpä vannoutuneena Kurt Vonnegutin lukijana hyllystä uusimman Vonnegutin, Armageddon in Retrospect, joka on julkaistu vuosi herran kuoleman jälkeen hänen poikansa Markin toimesta. Kulinaristisia nautintoja sekä kokkauskokeiluja olemme harrastaneet myös yhdessä saksalaisten työtovereidemme kanssa yhteisen illallisen muodossa. Reippaan kahdenkilon paisti hyvin maustettuna uuniin, pottumuusit runsaalla voilla ja maidolla sekä vähintään kaksi tuntia haudutettu punaviini-kermakastike jonka valmistuksessa ei viinissä kitsasteltu. Kokonaisuus saisi Jyrki Sukulankin makunystyrät väpäjämään. (Jos edelleen saan olla vaatimaton.) Luomus oli suomalais-saksalaisen yhteistyön hedelmä, jonka nautittuamme toivoimme, ettemme olisi ottaneet enään sitä viimeistä lihanpalaa.




Uskollinen Hondammekin vain jaksaa porskuttaa eteenpäin. Pientä nikottelua on kuitenkin havaittavissa sillä öljynpaineet kohosivat jostain syystä melkolailla ja öljyä alkoi vuotaa todenteolla. Nyt tilanne on kuitenkin tasaantunut ja vuodot ovat enää minimaalisia. Jarruvalojen kanssa meillä oli myös mystisiä ongelmia kun kesken illanvieton havaitsimme, että jarruvalot olivat menneet päälle eivätkä suostuneet sammumaan. Eipä siinä illanpimeässä mitään muuta voinut kuin irrottaa valojen pistokkeet ja seuraavana päivänä farmilla laitettiin jälleen kerran Honda tohtoroitavaksi. Tom löysi vian kuitenkin melko helposti ja korjasi jarrupolkimen alla olevan jumiutuneen sensorin. Työnantajasta on paljon iloa ja hyötyä. Uudet kumitkin haimme Townsvillestä sillä vanhat olivat jo parhaat päivänsä nähneet. Saimme ne käytettyinä ja ajoimme niillä yli 23 000 kilometriä. Kuvasta näkyy meidän matkareittimme, josta saa jonkinmoisen käsityksen siitä kuinka paljon oikein olemme maanteitä tällä mantereella kuluttaneet. Uudetkin renkaat ostimme käytettyinä, mutta ne ovat kuin uudet sillä niitä rahdataan laivalasteittain maahan Japanista, jossa renkaita koskevat säädökset ovat melko ankaria. Eikä siinä ole kahta sanaa kun käytetyt maksavat puolet uusien hinnasta.


Vielä muutamaksi päiväksi farmilla on töitä, mutta kun työt loppuvat niin otamme suunnaksi etelän ja Brisbanen. Hervey Bayssa poikkeamme sukeltamaan jälleen taivaalta. Suunnitelmamme Uuden-Seelannin matkan osalta ovat vielä kokolailla avoinna, emme vielä tiedä milloin lennämme emmekä kuinka kauan maassa olemme. Joitakin suunnitelmia kuitenkin on jo lyöty lukkoon. 12.12 meidän pitää olla Sydneyssä, sillä olemme onnellisia Green Dayn keikkalippujen omistajia. Lisäksi tammikuun puolenvälin tienoilla suuntamme kulkumme jälleen Hunteriin. Saimme nimittäin töitä taas Tyrellsin viinitilalta. Aikataulujen sekä budjetin yhteensovittaminen tuottaa melkoista päänvaivaa, joten raportoimme Uuden-Seelannin matkasuunnitelmien edistymisestä myöhemmin. Helin kakusta näyttäisi jotain tulevan. Kermavaahtoa se vielä kaipailee, katsotaan nyt mitä vaimokulta siitä vielä taikoo. Joni Abbott Streetiltä Inghamin italialaiskaupungista kuittaa ja kiittää, seuraavaan kertaan ja kuulumisiin, moi moi.