Phillip Islandilta ja luksusmokeista lahdettyamme aloitimme jalleen leirielaman. Oma makuuhuone ja tuplasanky vaihtui telttaan ja kovia kokeneisiin patjoihin. Oma keittio pieneen kaasukayttoiseen retkikeittimeen ja oma vessa seka suihku siihen mita milloinkin on tarjolla. Teltan kasaamisessa olemme jo melkoisia taitureita, kun joka iltapaiva sen kasaamme ja yleensa jo seuraavana aamuna pakkaamme sen takaisin autonperaan. Laitetaan teille pieni videonayte iltaisesta ruoanlaitto hetkestamme. Pimea taalla tulee todella varhain, nykyaan seitseman aikaan illalla on taydellinen pimeys. Paavolta saamamme ikiaikainen taskulamppu sanoi sopimuksen irti aikoja sitten, mutta onneksi Phillip Islandilla ostettiin kunnollinen retkivalaisin, jonka voi ripustaa mm. teltan katosta roikkumaan. Sen turvin nykyaan pelataankin pitkia korttipeliturnauksia pimean tulon jalkeen. Meilla on menossa jo toinen korttipakka, kun ensimmainen oli jo niin kulunut pelailusta, etta aloimme tunnistaa vastapelurin kortit repeytyneista kulmista. Seiskaa (eli Unoa norm pelikorteilla), tikkipokeria, Casinoa ja Rommia (eli 500) tulee enimmakseen pelattua, pasianssien lisaksi. Jos jollain on hyvia korttipeleja mielessa, niin ehdotuksia otetaan vastaan.
Matkalla kohti Adelaidea tarkoituksenamme oli suunnata ensin kaymaan Tasmaniassa, mutta paasiaisen takia laivalippujen hinnat kohosivat yli budjektimme, joten paatimme lahteakin kohti sisamaata ja paadyimme Ballarattiin, joka oli 1850-luvun kultaryntayksen keskuspaikkoja. Kaupungissa oli paljon historiaa ja sen lipeilla sijaitsee Sovering Hill-kaivoskyla, joka todellakin oli nakemisen arvoinen. Historiallisella paikalla sijaitseva kyla on rakennettu 1850-luvun mukaiseksi ja mika teki kokemuksen entista autentisemmaksi kylassa olevat tyontekijat ja vapaaehtoiset olivat pukeutuneet myos ajan mukaisesti. Vierailimme kaivoksissa aidoissa ja varta vasten rakennetuissa. Siella oli myos puro, josta sai yrittaa huuhtoa kultaa. Joni sinnikkaasti jaksoi yrittaa ja vaivapalkaksi sielta loytyikin pienen pienia kultahippuja. Valitettavasti niilla ei aivan rikastumaan paassyt. Kaiken kruunasi kuitenkin illalla auringon laskettua esitettava Blood on the Southern Cross -valo ja aanishow, joka kertoo kullankaivajien kapinasta brittivaltaa vastaan 1854. Esitys ja koko paikka oli erittain hienosti toteutettu, mutta kylla siita osattiin myos veloittaa melkoisesti.
Ballaratin jalkeen suuntasimme takaisin rannikolle ja ajoimme kuuluisan Great Ocean Roadin. Ja kun sen paasee kerran elamassaan ajelemaan on jokaisella nakoalapaikalla ehdottomasti pysahdyttava. Tosin sen vuoksi paivamatkaksi kertyi vain reilut 100 km, mutta kylla se kannatti silla maisemat ja luonnonmuodostelmat olivat lahes henkeasalpaavia. Matkanvarrelta loytyy sellaisia kuuluisuuksia kuin Twelve Apostols, The Arch, London Bridge ja Marthyrs Bay.
Suosittelemme.
Matkalla kohti Adelaidea tarkoituksenamme oli suunnata ensin kaymaan Tasmaniassa, mutta paasiaisen takia laivalippujen hinnat kohosivat yli budjektimme, joten paatimme lahteakin kohti sisamaata ja paadyimme Ballarattiin, joka oli 1850-luvun kultaryntayksen keskuspaikkoja. Kaupungissa oli paljon historiaa ja sen lipeilla sijaitsee Sovering Hill-kaivoskyla, joka todellakin oli nakemisen arvoinen. Historiallisella paikalla sijaitseva kyla on rakennettu 1850-luvun mukaiseksi ja mika teki kokemuksen entista autentisemmaksi kylassa olevat tyontekijat ja vapaaehtoiset olivat pukeutuneet myos ajan mukaisesti. Vierailimme kaivoksissa aidoissa ja varta vasten rakennetuissa. Siella oli myos puro, josta sai yrittaa huuhtoa kultaa. Joni sinnikkaasti jaksoi yrittaa ja vaivapalkaksi sielta loytyikin pienen pienia kultahippuja. Valitettavasti niilla ei aivan rikastumaan paassyt. Kaiken kruunasi kuitenkin illalla auringon laskettua esitettava Blood on the Southern Cross -valo ja aanishow, joka kertoo kullankaivajien kapinasta brittivaltaa vastaan 1854. Esitys ja koko paikka oli erittain hienosti toteutettu, mutta kylla siita osattiin myos veloittaa melkoisesti.
Ballaratin jalkeen suuntasimme takaisin rannikolle ja ajoimme kuuluisan Great Ocean Roadin. Ja kun sen paasee kerran elamassaan ajelemaan on jokaisella nakoalapaikalla ehdottomasti pysahdyttava. Tosin sen vuoksi paivamatkaksi kertyi vain reilut 100 km, mutta kylla se kannatti silla maisemat ja luonnonmuodostelmat olivat lahes henkeasalpaavia. Matkanvarrelta loytyy sellaisia kuuluisuuksia kuin Twelve Apostols, The Arch, London Bridge ja Marthyrs Bay.
Suosittelemme.
Seuraava henkeasalpaava maisema paastiinkin nakemaan ja kokemaan Flinder
s Rangersilla, jossa eilen pienesta sateenuhasta huolimatta paatettiin lahtea vaeltamaan vuoriston korkeimmalle huipulle, St Mary Peakille (1171m). Pakattiin siis rinkkoihin teltta ja makuupussit seka evasta kahdeksi paivaksi ja lahdettiin kiipeamaan. Reitista oli maininta, etta se on vaikea (hard), mutta ei uskottu, etta huipulle kiipeaminen olisi ollut ihan niin hankalaa. Valilla piti menna lahes pystysuoraa seinamaa, lapsena opituista kiipeilytaidoista oli rutkasti hyotya. Huipulle paaseminen vei sen 4 tuntia mita oppaissa oli mainittukin. Huipulla tosin tuuli ja jostain syysta satoi rantaa, etta siella ei kovinkaan kauan tarennut viipya. Alaspain tultiin eri reittia, huomattavasti helpompaa, mika oli hyva juttu liukaiden kivien takia. Tunti ennen telttailupaikkaamme alkoi satamaan vetta, infosta ostamamme sadeviitat eivat paljoa suojaa antaneet, koska helma ei ylettynyt edes polviin ja hihat vain puoleen valiin olkavartta. Olimme siis aivan lapimarkia eika teltan pystyttaminen pusikkoon keskelle ei mitaan enaa innostanut kovinkaan paljon. Paatimme siis kavella takaisin autolle ja sivistyksen pariin. Jonilla viela oli toinen polvi venahtanut ja kipua joka askeleella. Rammimme siis kaatosateessa 10 kilometria mutaista polkua pitkin, mutta selvisimme autolle puolisen tuntia ennen taydellista pimeytta. Voitte uskoa etta nukuimme erittain hyvin viime yon, vaikka vietimme sen autossa.
s Rangersilla, jossa eilen pienesta sateenuhasta huolimatta paatettiin lahtea vaeltamaan vuoriston korkeimmalle huipulle, St Mary Peakille (1171m). Pakattiin siis rinkkoihin teltta ja makuupussit seka evasta kahdeksi paivaksi ja lahdettiin kiipeamaan. Reitista oli maininta, etta se on vaikea (hard), mutta ei uskottu, etta huipulle kiipeaminen olisi ollut ihan niin hankalaa. Valilla piti menna lahes pystysuoraa seinamaa, lapsena opituista kiipeilytaidoista oli rutkasti hyotya. Huipulle paaseminen vei sen 4 tuntia mita oppaissa oli mainittukin. Huipulla tosin tuuli ja jostain syysta satoi rantaa, etta siella ei kovinkaan kauan tarennut viipya. Alaspain tultiin eri reittia, huomattavasti helpompaa, mika oli hyva juttu liukaiden kivien takia. Tunti ennen telttailupaikkaamme alkoi satamaan vetta, infosta ostamamme sadeviitat eivat paljoa suojaa antaneet, koska helma ei ylettynyt edes polviin ja hihat vain puoleen valiin olkavartta. Olimme siis aivan lapimarkia eika teltan pystyttaminen pusikkoon keskelle ei mitaan enaa innostanut kovinkaan paljon. Paatimme siis kavella takaisin autolle ja sivistyksen pariin. Jonilla viela oli toinen polvi venahtanut ja kipua joka askeleella. Rammimme siis kaatosateessa 10 kilometria mutaista polkua pitkin, mutta selvisimme autolle puolisen tuntia ennen taydellista pimeytta. Voitte uskoa etta nukuimme erittain hyvin viime yon, vaikka vietimme sen autossa.
