Rauhaisa joulunaika

Jos viimeiset pari kuukautta ollaan taas matkattu paikasta toiseen ihailemaan sita ja tata, niin nyt viimeiset pari viikkoa ollaan vietetty hiljaiseloa aivan vaan paikallaan. Viime viikko asustettiin tuttaviemme Paavon ja Tuulan huushollissa, heidan ollessa lomareissulla. Talonvahtimisen lisaksi hoidettavanamme oli kissa ja koira. Koira alkoi vaatimaan aamukavelya aina siina puoli kuuden aikaan aamusta -viimeistaan, joten opittiinpa mekin menemaan aikaisin nukkumaan. Eipa siina, ei iltaisin mitaan suurempaa tekemista oikein ollutkaan. Yhtena iltana yritettiin katsoa leffaa telkkarista, mutta taalla on mennyt tuo mainostouhu ihan ylitte, joten leffan juonen seuraaminen keskeytyi vahan valia. Pahimmillaan mainoksia tuli 10 minuutin valein ja mainokset kestivat aina sellaisen viitisen minuuttia. Suoranaista karsimysta. Katottiin jalkeenpain etta leffan kesto olis ollut yhteen menoon noin kaksi tuntia, mutta mainosten kanssa kesto oli lahes 3 tuntia...


Sen verran kokkaamisesta innostuttiin silla viikolla, kun paastiin pitkasta aikaa keittioon jossa on kaikki mukavuudet ja erityisesti myos uuni, etta leivottiin jalleen kerran karjanpiirakoita. Aletaan olemaan siina touhussa aikamoisia mestareita. Lisaksi mina tein porkkanalaatikoita pakkaseen joulua varten ja Joni teki oman pravuurinsa eli perunalaatikon.

Paavon ja Tuulan kotiutuessa, me tungettiin tavaramme autoon ja jatkettiin matkaa. Onneksi pitkalle ei tarvinnut menna, siirryttiin nimittain vain seuraavaan kaupunkiin muutaman kilometrin paahan. Tuttavamme Annelli nimittain lahti viettamaan joulun aikaa sukunsa kanssa muualle pain Australiaa, joten meista tuli jalleen talonvahteja. Rauhaisa elamamme siis sai jatkoa muutamalla viikolla. Ulkona on niin valtaisan kuumakin koko ajan, etta me ollaan nyt aivan kyhjotetty sisatiloissa ilmastoinnista nauttien. Rannallekaan ei viiti lahtea, kun uimaan ei juuri nyt kannata menna. Tuohon rannikolle kun on saapunut hurjat maarat meduusoja, ei niita vaarallisimpia, mutta ikavan palovamman niihinkin tormatessa saa. Kerran ollaan laguunilla kayty vilvoittelemassa ja muutamia kertoja ollaan kayty kahvittelemassa alueen suomensukuisten asukkaiden luona, mutta muuten siis ollaan oltu aivan kotihiirina. Mikas tassa tosin ollessa, talo on valtaisa linna, jossa on kuusi makuuhuonetta, telkkaria voi katsoa upottavissa nojatuoleissa lohoten, alakerrassa on iso snookerpoyta ja jopa sauna loytyy.

Joulumme oli erittain suomalainen. Joulusaunottiin aamupaivalla ja sen jalkeen herkuteltiin laatikoilla, kinkulla ja lohella. Joulurauhan julistuskin nahtiin livena netista, tosin taalla oli kello jo silloin kahdeksan illalla. Joulupukki ei tosin osannut meilla tulla kaymaan, pitaa ensi vuonna ilmoittaa osoite tarkemmin. Parhainta joulussa oli puhelut sinne kotisuomeen. Siina tulikin heti muutaman tunnin edesta vaihdeltua kuulumisia. Ja kuultiinpa ensimmaista kertaa kummipojankin puhetta.


Muutama paiva on viela jaljella tata paikallaanoloa, silla tarkoituksena on lahtea Sydneyhyn uutta vuotta juhlistamaan. Tahdon paasta nakemaan sen kuuluisan ilotulituksen Sydneyn satama-alueella. Tuleepahan samalla nahtya kavereitakin, silla useat muutkin ovat ottaneet juhlinnan kohteekseen Sydneyn. Sita en vaan tieda, etta miten mut saa siella pidettya poissa kaikista niista upeista vaatekaupoista. Taalla kun alkoi tapaninpaivana suuret alennusmyynnit ja shoppailemaan tekisi niin alyttomasti mieli.

Uusi-Seelanti valloitettu

Kaytiin ajamassa Dunedinissa maailman jyrkin katu ylos ja alskin se oli tultava. Oli sitten meinaan jyrkka! Ylos ajaessa tuntui, etta kohta mennaan katon kautta ympari ja alas tullessa naytti, etta tie katoaa tyhjyyteen. Hienoa touhua. Ihmeteltiin vain, etta mitenkahan kadun varrella asuvat piruparat paasevat talvisin kotiinsa?

Paratiisi maan paalla loytyi talla kertaa Tunnel Beachilta, jonne paasi vain kallioon louhittua tunnelia pitkin laskeutumalla. Olimme onnekkaita kun saimme rannan kokonaan itsellemme vahaksi aikaa ja aurinkokin paistoi eika tuullut yhtaan. Muutamina viime paivina ollaan saatu kulkea jopa t-paidassa ja shortseissa. Auringon laskiessa tosin on taas jaatavan kylma.




Hyva saa suosi myos kun teimme kenties hienoimman jutun koko matkalla. (Skydive ja bungy olivat jotain ihan muuta.) Aina kun paasee lahelle luontoa ja kokemaan jotain ainutlaatuista niin se saa unohtamaan kaiken muun. Paasimme nimittain uimaan delffiinien kanssa. Maailman harvinaisimpien ja pienimpien Hector-delffiinien kanssa lahella Akaroaa. Meilla kavi viela erityisen hyva saka kun loysimme kuuden delffiinin parven joiden kanssa sitten pulahdimme hyiseen veteen. Naputtelimme kivilla aania vedenalla ja delffiinit olivat erittain uteliaita ja uivat aivan vieresta. Helista tuli todellinen delffiinikuiskaaja silla ne kiersivat Helia ympari ja menivat aina ensimmaisena hanen luokseen. 40 minuuttia vietimme kylmassa vedessa ja se tuntui aivan liian lyhyelta ajalta viettaa naiden upeiden elainten kanssa.


Akaroa oli mukava pikkukyla, josta loytyi paljon taidegallerioita seka viihtyisia ravintoloita ja kahviloita. Akaroa sijaitsee pienella niemimaalla ja on ymparoity korkeilla kukkuloilla, joiden laelle ajoimme yopymaan. Saimme siis yksityisen yopaikan nakoalalla. Auringon mennessa mailleen olimmekin sitten kokonaan pilvessa. Seuraava aamu toi jalleen automurheita kun toinen eturengas oli tussuna. No eipa hatia. Varovaisesti tultiin alas kukkuloilta ja kylan ainoa autokorjaamo hoiti homman puolessa tunnissa ja edullisesti ilman kuittia.

Kun ajoimme aivan Uuden-Seelannin etelarannikkoa (kannattaa harkita tarkkaan lahteeko etelanlomalle silla siella on kylma!) niin pysahdyimme paikkaan nimelta Cannibal Bay Sielta loysimme merileijonia, joita kyseisessa lahdelmassa pitaisi asustella. Kun niita laksimme etsimaan (eskimoiksi naamioituneina) niin toivoimme nakevamme edes vilahduksen. Hetken matkaa rantaa kaveltyamme huomasimme jonkun suuren moykyn rannalla. Menimme lahemmas ja luulin jo, etta lehma on tullut rannalle makoilemaan. Miksi ihmeessa? Ei ollut lehma vaan valtava merileijona uros, joka nukkui reporankana rannalla. Ei menty ihan kauhean lahelle. (Ehka turhankin lahelle kuitenkin.) Tuurimme jatkui silla naimme lisaksi emon poikasensa kanssa telmivan rantavedessa. Kannatti siis hetki hytista tuulisella rannalla.


Nyt olemme jo reissun viimeisessa maaranpaassa Christchurchissa, josta lennamme ylihuomenna Sydneyhyn. Aurinko paistaa ulkona ja meita odottaa tanaan viela Kornin pesu ja siivous palautusta varten seka illalla viela palkitsemme itsemme onnistuneesta saastojen tuhlaamisesta menemalla teatteriin katsomaan musikaalikomediaa. Huomenna jannitetaan sitten saadaanko me Wickedilta parin paivan vuokra takaisin niinkuin lupasivat.


Kuvassa Christchurchsin noita, joka paasaa kirkon edessa paivittain ja kaupunki vielaa maksaa sille palkkaa.

Bungy jumping from Kawarau Bridge

Juuri kun paasimme haukkumasta paikallista saata huonoksi, niin siita saakka onkin aurinko paistanut. Vietimme muutaman ihanan paivan Wanakassa, kavimme leffassa Cinema Paradisessa, jossa on tuolien sijasta sohvia ja siella voi nauttia olutta tai viinia leffaa katellessa tai jopa tilata pizzan itselleen. Illan elokuvana oli viela meidan kauan kaipaama uusin Tarantino eli Inglorious Basterds.

Tanaan saavuimme Queestowniin, missa meita odotteli haaste, jota olemme odottaneet jo pidemman aikaa. Eli bengihyppy Kawarau sillalta, joka on maailman ensimmainen taysipaivainen benjihyppypaikka. Tata kirjoittaessa olemme jo rentoutuneet muutamalla oluella pubissa ja bandi soittaa juuri: "I'm free, free falling..." Tama pitikin paikansa, silla tanaan klo 10.30 paikallista aikaa seisoimme hyppytasanteen reunalla 43 metrin korkeudessa ja naimme alhaalla virtaavan joen. Heli oli ensimmaisena hyppyvuorossa: "Takanani laskettiin 3,2,1, mutta en pystynytkaan hyppaamaan. Seisoin edelleen tasanteella. Mies takanani kavi uudestaan laskemaan muutaman rohkaisu sanan jalkeen ja sitten hyppasin. Oli ihan uskomattoman hieno tunne, vapauttava. Kaipa sita pitaa olla vahan hullu, etta sielta hyppaa, mutta tunne hypatessa voittaa kaiken."

Sitten olikin oma vuoroni pomppia reunalle koysi jalkoihin sidottuna: "Olin jo ennalta paattanyt, etta hyppaan alas samantien kun varmistajat ovat laskeneet. Nain sitten teinkin, katsoin alapuolella virtaavaan jokeen ja ponnistin ilmalentoon sotahuudon kera. Kaikki muu pyyhkiytyi pois mielesta. Oli vain mina ja 43 metrin pudotus kohti jokea. Ensimmaisen nykayksen jalkeen tunteet paasivat purkautumaan ja hyvan olon tunne tulvi pintaan. Kun miehet alhaalla kumiveneessa vetivat minut alas ja irti koydesta, niin ajatuksissa siinti vain palkitseva olut tuopponen."

Oli se kuitenkin niin hienoa, etta tein sen samantien uudestaan. Seisoin taas reunalla koysi jalkoihin sidottuna ja mies laskee takanani 3, 2, 1 jump! Ja taas hyppasin tyhjyyteen talla kertaa pelkkaa intoa puhkuen. Tavoitteena oli paasta koskettamaan vetta, mutta ponnistukseni oli sen verran voimakas, etta pienesta se jai kiinni.

Tui tui

Uuden-Seelannin valloitus jatkuu. Nyt ollaan etelasaaren lansirannikkoa koluttu. Rantatie on maisemiltaan paihittanyt jopa Australian Great Ocean Roadin. Uimaan ei tosin mieli tee, sen verran hurjana meri kay, valtavat aallot lyo rantaan jatkuvalla syotolla. Upein yksittainen rantamuodostelma on ollut ehdottomasti Pancakes Rocks eli pannukakkukivet. Todella mieleenpainuvat ja erikoiset muodostelmat ja pannukakkuja kavi tekemaan mieli aivan mielettomasti, erityisesti sen jalkeen, kun naki kaikki mainokset parkkipaikan kylkeen kyhattyjen matkamuistomyymala-kahviloiden ovenpielissa. Olivat valitettavasti vain lyoneet ihan torkeat hinnat lattyannoksilleen. Meidan puolesta saivat ihan kaikessa rauhassa rahastaa turisteja, me mentiin ostamaan lattytaikina ainekset seuraavasta kylasta. Automme varustukseen kun kuuluu mm. retkikeitin ja paistinpannu, joten lattyjen teko onnistuu vaivatta ihan omatoimisestikin.


Ruuan valmistuksen kanssa ei ole ongelmia esiintynytkaan. Toki uunia ei ole kaytettavissa, mutta harvoin sellaista on ollut Australiassakaan matkustettaessa. Ja kylmalaukkukin seka kaljat pysyy paremmin viileana, kun oisin lampotila laskee lahelle nollaa eika valitettavasti tuo paivalampotilakaan ole kovin korkealle noussut. Toki parin paivan valein on pakko majoittua hyvin varustetuille leikkareille, etta saa kylmakallet pakkaseen ja itsensa kuumaan suihkuun. Muuten pyritaan majoittumaan luonnonpuistojen ilmaisille tai muutamia dollareita maksaville leirintapaikoille. Telttailuun verrattuna campervanissa majoittuminen on paljon nopeampaa, ei mene aikaa teltan pystytykseen eika purkuun. Auton takaosan saa katevasti muutettua poydasta ja penkeista nukkumatilaksi. Ja ei hairitse vesisateet eika tuulet unta eli hyvin nukutaan, varsinkin sen jalkeen kun kaytiin ostamassa itsellemme kunnolliset tyynyt.

Uudessa-Seelannissa matkojen pituutta on parempi mitata ajassa kuin kilometreissa, silla teilta ei makea eika mutkaa puutu. Kartanlukijalla on valilla ollut alkavan matkapahoinvoinnin oireita. Muutaman kerran ollaan ajettu niin korkealle vuoristoon, etta ollaan oltu aivan sananmukaisesti pilvessa. Vuorten ihailua tuo jatkuvasti taivaan peittava pilvimassa onkin hairinnyt aika tehokkaasti. Franz Josef ja Fox Glacierin kylista molemmista olisi pitanyt olla upea nakyvyys taman maan korkeimmille vuorille Mt. Tasmanille ja Mt. Cookille, mutta meilta jai kylla kyseiset vuoret nakematta. Hyva, etta sentaan vesisateelta saastyttiin, niin pystyttiin vaeltamaan hieman lahemmaksi Glaciereja eli jaavuonoja. Jaatikon paalle ei kuitenkaan menty, silla sinne paastakseen olisi pitanyt antaa saastonsa paikallisten retkifirmojen taskuun. Jatkuva kylmahko saa muuten sai meista vihdoin viimein eravoiton ja nyt ollaan molemmat flunssassa. Nenaliinapaketteja kuluu tehokkaalla tahdilla. Alkaa nyt kuitenkaan turhia huolestuko possunuhaa tama ei ole vaan ihan perusvilustuminen. Possunuha epidemia sitapaitsi riehui taalla pain jo puolisen vuotta sitten, eika siita ole enaa edes puhuttu moniin kuukausiin. Toivottavasti kriisi alkaa olemaan ohitse jo Suomen suunnallakin ja pikaista tervehtymista kaikille, jotka taudin kouriin ovat joutuneet. Mekin pyritaan parantelemaan ittemme kuumien juomien ja flunssatablettien avulla.


Onneksi saa eika vilustuminen ole kuitenkaan onnistunut pilaamaan kaikkea hauskanpitoa. Yksi hienoimista kokemuksista oli underworld rafting, jossa aluksi matkasimme linja-autolla ja junalla eraan vuoren luokse. Kyseisissa maastossa on kuvattu BBC Lost World, joten maisemat olivat kertakaikkisen komeat. Vuoren juurella vaihdettiin markapuvut paalle, kypara paahan, napattiin valtava uimarengas kainaloon ja aloitettiin kipuaminen ylospain. Puolesta valista rinnetta sukellettiin luolan suusta maan sisaan ja sitten tunnin ajan vaellettiin ihmettelemassa tippukivimuodostelmia ja muita luolan ihmeita. Eika todellakaan ollut mitaan helppokulkuisinta tunnelia, valilla luolan katto oli niin matalalla, etta aivan joutui menemaan kaksinkerroin ja jopa yksi rotko ylitettiin. Maanalla upeimmat kokemukset olivat taydellisessa pimeydessa istuminen ja maanalaisessa joessa kelluminen, kun tuhannet kiiltomadot valaisivat luolan kattoa. Maanalaisen joen yhtyessa ulkopuolella virtaavaan jokeen, paastiin viela laskemaan muutama koski renkaillamme. Ja silloin jopa viela paistoi aurinko!


Yleensa ulkomailla ollessaan sita vakisinkin kay vertaamaan asioita kotimaahan. Me ollaan oltu sen verran kauan Australiassa, etta verrataan Uutta-Seelantia vakisinkin siihen. Ja muutamassa asiassa Uusi-Seelanti vetaa pisteet kotiin sata nolla. Ensiksikin huoltoasemat. Australiassa kuten Suomessakin kaupungin joka huoltoasemalla on erihintaista bensaa, joten ensin joudut ajelemaan ympari kylaa loytaaksesi sita halvinta ja jos et sita tee, niin varmasti otat sita kalleinta. Taalla joka paikassa bensa on samanhintaista ja asiakkaista kilpaillaan palvelulla. Yleensa siis joku tulee tankkaamaan puolestasi tai sitten tankatessasi joku henkilokunnasta pesee tuulilasisi. Ei ollenkaan huono systeemi, viela kun joku maksaisi puolestasi. Ja toinen missa Australia haviaa on karkit. Australiasta kun hyvaa karkkipussia on mahdoton loytaa ja tahan asti ollaan hengissa selvitty Suomesta lahetettyjen karkkilahetysten voimalla. Mutta taaltapa myydaankin irtokarkkia ruokakaupoissa. Valikoima on kattava jopa minun vaativaan makuuni, tosin salmiakkikarkit loistavat poissaolollaan. Eli karkkilahetyksia otetaan edelleen vastaan.

Uudesta-Seelannista loydettiin myos ensimmainen lintukunnan edustaja, joka loysi paikansa sydamistamme. Inhoamme nimittain emuja, cassowareja, magpie:a, kakaduja ja kaikkia heratyskellolintuja, mutta lentokyvyton noin kanankokoinen weka on aivan yliveto. Voiko uteliaampaa lintua enaa olla. Ihan sama mita teet, niin kyseinen lintu tulee jalkoihisi pyorimaan ja tuijottamaan paa kallellaan tekemisiasi. Ja jos vain jotain ruuan nakoistakaan on lahettyvilla, niin tama lintu osaa kylla kaikki kerjaamisen ja varastamisen taidot. Tiukkoina ollaan yritetty sanoa niille yhden kyltin sanoin, etta "Weka should eat only weka food!" Ja varoituksena: kannattaa pitaa auton ovet kiinni naiden lintujen lahettyvilla ellet halua salamatkustajia.


Ompa sittenkin toinenkin lintukunnan edustaja josta tykkaamme...

Kaikenlaista kulttuuria

Viime kerralla jaimme Rotoruaan. Kaupunki sijaitsee erittain tuliperaisella alueella ja on yksi Uuden-Seelannin suurimmista Maori alueista. Siella oli mahdollista paasta katsomaan Maori esitysta. Show oli ehka viela parempi kuin odotimme. Vastaanotto oli lammin, mita nyt uhkasivat repia mahalaukkumme riekaleiksi ja syoda ne ellemme hyvaksy rauhantarjousta. Olihan se hyvaksyttava kun niin kauniisti pyysivat. Maorikulttuurissa on muinoin tapeltu ihan viikinkien lailla, mutta nykyaan tyydytaan vain esiintymaan turistien iloksi. Toki siina sivussa tehdaan hieman bisnesta silla osasivat kylla ottaa vaivoistaan myos pienen korvauksen. Eipa silti, esitys oli kylla sita luokkaa, etta turhasta ei tarvinnut maksaa. Koko homma alkoi joen varressa josta sotakanootti lipui ohi Maorisotureineen taydessa varustuksessa. Esitys kylan edessa piti sisallaan paljon informatiivista asiaa ja samalla saimme nahda kaikki perinteiset tanssit ja laulut. Uuden-Seelannin rugby joukkueen (All Blacks) maailmankuuluksi tekema Haka-tanssi oli upeaa nahda livena. Samoin kuin muutkin sotatanssit. Illan paras osuus oli kuitenkin esityksen jalkeen tarjoiltu Hangi-illallinen. Maassa haudutettua lammasta, kanaa, perunoita ja kaikkea mita kuvitella saattaa. Sitahan sitten syotiin naama virneessa niin paljon kuin napa veti.

Kasvotatuoinnit ovat myos erittain mielenkiintoisia. Ne ovat kuin henkilon ansioluettelo. Niita kuvastavat nelja lintua: lepakko, papukaija, pollo ja kiwi, joilla kaikilla on oma merkityksensa. Entisaikaan tatuoinnit on tehty puukolla, rituaalissa, jossa ensin on viilletty iho ja sen jalkeen liha jonne variaine on laitettu. Tama on ehka jouduttu toistamaan useita kertoja ellei vari ole haavojen parannuttua nakynyt lapi. Kivuliasta touhua. Valkoisten tultua siirryttiin kayttamaan neulaa, mutta samalla myos perinteisen kulttuurin alkaessa unohtua tatuoinnitkin vahenivat.

Maorien kieli muistuttaa muuten kirjoitusasultaan ja aantamykseltaan suomea. Paljon ollaan bongailtu paikannimia joissa esiintyy suomensanoja tai jotka muuten kuulostavat hassuilta. Tassa pinta listaa siita mita tahan asti on tullut vastaan:
Takapuna
Otahuhu
Kohukohu
Waimamaku
Matakana
Matapihi
Manurewa
Papakura
Rapaura
Kakaramea
Pohukura
Horopito
Horohoro
Te Hana
Te Puru
Te Puna
Te Hoho
Te Hihi
Te Kumi

Muutama sanan merkityskin ollaan opittu, esim.:
koti = takki
ruma = huone
wharepaku = vessa
oma rapiti = kani

viela kun saataisiin selville mita mikimiki tarkoittaa. Mikille terkkuja!

Viela palanen Maorikulttuuria ennen kuin vaihdetaan aihetta. Hieman Rotoruasta etelaan on kaupuki nimelta Taupo ja Taupo jarvella (Uuden-Seelannin suurin jarvi) sijaitsee Maorien kalliokaiverruksia. Niita oli mahdollista paasta katsomaan ainoastaan veneella. Onneksi lahdimme matkaan heikohkosta saasta huolimatta silla perilla meita odotti uskomaton naky. Valtavan suuret kasvot jotka oli kaiverrettu korkeaan kallioon alkaen aivan vesirajasta. Kaiverrukset eivat ole kauhean vanhoja, mutta se ei yhtaan vahentanyt niiden loistokkuutta. Kuva kertoo enenmman kuin tuhat sanaa, joten kertokaa itse mita mielta olette.




On aiemmin ollut puhetta Australialaisten maantietamyksesta. Nyt tavattiin paikallinen asukas, joka oli onnellisesti ulkona maailmankartalta. Suomen, saati koko Skandinaavian sijainnista ei ollut neidilla mitaan hajua. Kuulemma ollaan siella jossain Kanadan naapurissa ja Norja on Suomen paakaupunki. Ei olla viime aikoina paljon uutisia seurattu, mutta uutinen, etta Norja on valloittanut Suomen tuli meille yllatyksena. Kaikkea sita matkatessa oppii.

Rotoruassa jo naimme paljon kuumia lahteita ja kiehuvaa mutaa, joita koko kaupunki oli taynna. Joka puolella oli aidattuja alueita joista pulppusi kuumaa vetta tai mutaa ja mineraaleita lahteva haju tunkeutui joka paikkaan. Paikoin haju oli todella tyrmaava. Tama ei kuitenkaan meille riittanyt vaan oli suunnattava hieman etelampaan Wai-O-Tapuun, jossa tata kaikkea ihanuutta on vielakin enemman ja isommassa mitassa. Koko paikan kuvailuun ei taida aika riittaa, joten koitan kuvailla muutamia hienoimpi osia. Taiteilijan paletti niminen jarvi piti sisallaan eri mineraaleilla varittyneita laikkia, jotka hohtivat keltaista, vihreaa, punaista, oranssia ynna muuta. Heti taman jalkeen shamppanjajarvi piti sisallaan kiehuvan kuumaa vetta joka pulppusi syvalta maan sisalta ja jarven reunat olivat varjaytyneet punaisiksi. Kaiken taman komeuden ylitse kulki kavelysilta jarvista nousseiden hoyryjen keskelta. Jalleen on parempi, etta annan kuvien puhua puolestaan, joten kannattaa katsoa tasta osoitteesta: www.geyserland.co.nz

Huono saa on meita seuraillut ja melkolailla estanyt vaellukset luonnossa, mutta nyt saa on jo paranemaan pain. Kun saa oli huono, alkoivat mita erilaisemmat museotkin vetaa puoleensa. Pienesta Haweran kylasta loysimme yksityisen Elvis-museon, joka on auki vain iltaisin eri pyynnosta. Museon omistaja on asialleen 50 vuotta omistautunut Elvis fanaatikko, joka on tayttanyt autotallinsa Elviksella kirjaimellisesti lattiasta kattoon. Kaksi huonetta tayteen ahdettuna levyja, vaatteita, kuvia seka kaikkea mahdollista Elvis kamaa mita kuvitella saattaa. Olimme taysin sanattomia oikeastaa koko sen tunnin ajan mita saimme sita komeutta ihastella. Lisaksi kyseinen kaveri oli erittain mielyttava ja kertoili taustoja esineista ja kaikesta mista vain keksi kysya. Jalleen kerran toivomme, etta kuvat kertovat enemman.




Saan parantuessa myos jano paasi yllattamaan, joten suuntasimme sateiselta lansirannikolta aurinkoiselle itarannikolle Hawkes Bayn viinialueelle viineja maistelemaan. Kahden iltapaivan aikana kiersimme 9 viinitilaa ja maistelimme jokaisen tilan kaikki viinit lapi. Tiloja olisi ollut yli 30, mutta ihan niin janoisia emme olleet. Syy miksi lahdimme itarannikolle ei ollut vain viinit vaan maailman pisin paikannimi, jota oli lahdettava ihan paikan paalle kummastelemaan.




Jos ei mielestanne lausuminen osu ihan kohdilleen niin koittakaapa itse.

No, mita taman jalkeen niin ajelimme Wellingtoniin ja tulimme lautalla yli etelasaarelle ja ajelimme Kaikouraan, jossa oli tarkoitus menna katselemaan valaita. Olosuhteet eivat tosin suosineet merimatkailua, joten passasimme kaskelotit ja laksimme Hanmer Spingsiin saunomaan. Kylla, kylan kylpylasta loytyy aito suomalainen sauna, jonka varasimme kayttoomme tunniksi. Ensin lilluttiin tunti lampoisissa altaissa, jotka vaihtelivat 36:sta 41:een asteeseen ja sen jalkeen rentouduttiin saunassa. Aluksi tietysti olimme epailevaisia, joten kyselimme millainen sauna on kyseessa. No, siella on kivia nurkassa ja pieni vesisaavi, josta voi heittaa kiville vetta ja siten saada huonetta lampoisemmaksi. No, hyva. olimme aivan tapinassa kun tammoisen ihmeen loysimme ja se kylla taytti kaikki odotukset.

Uutta-Seelantia valloittamassa

Uudessa-Seelannissa ollaan vihdoinkin. Viikon paivat ollaan taalla oltu ja taas tuntuu, kuin oltaisiin matkalla, silla Australiassa asumiseen oli jo niin tottunut ettei sita pitanyt enaa matkana. Hieman oli taas pollamystynyt olo Aucklamdin lentokentalla, aivan kuten Sydneyssa tammikuussa. Taalla ollaan, mitas nyt sitten? Helppoa, bussi keskustaan, etsimaan hostelli, majoittumaan ja sitten tutustumaan kaupunkiin. Myohaisesta ajankohdasta johtuen jatimme virallisemmat asiat seuraavaan paivaan. Rahaa piti ensimmaisena saada siirrettya Australiasta Uuteen-Seelantiin silla hostellia maksaessamme huomasimme, etta ANZ-pankkikorttimme ei toimi Uudessa-Seelannissa. (Kyseessa Australia New Zealand Bank, joka on siis huijausta.) No, paatimme kavella isoimpaan ANZ pankkiin mita kaupungista loytyy ja hankkia tiliimme uuden kortin, joka toimisi Uudessa-Seelannissa. Voi kuin se olisikin niin helppoa. Opimme, etta Australian ja Uuden-Saalannin pankki ei toimi molemmissa maissa. Ovat kuulemma eri pankkeja joilla vain sattuu olemaan sama nimi. (Samaa pankkiyhtymaa kumminkin!?) Hienoa. No, jouduimme siis avaamaan uuden tilin samaan eri pankkiin. Sitten pitaisi saada siirrettya rahaa maasta toiseen. Voisi luulla, etta se olisi helppoa nain nettiaikana, mutta arvaapa uudestaan. Rahan siirto omalta tililta toiselle maasta toiseen saman pankkiyhtyman sisalla ei olekaan niin vain tehtavissa. Isomman summan siirtamista varten tarvitaan ensin Action Number!?, joka lahetetaan postissa kotiosoitteeseen Australiaan!? 5 pankkipaivan kuluessa!? Pienemman summan luvattiin olevan siirrettavissa valittomasti, mutta naah... Siirto pitaisi olla mahdollinen puolen yon jalkeen seuraavana paivana!? Katsotaan nyt saadaanko niita rahoja siirrettya vai ei.

Taman pienen avautumisen jalkeen voidaan taas jatkaa tarinaa eteenpain. Seuraavia hoidettavia asioita oli tietenkin kulkupelin hankinta. Paatimme, etta katevinta olisi vuokrata campervan. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Campereita on tarjolla lajapain, mutta niin on matkalaisiakin, joten melkoisen soittelurumban joutui kaymaan lavitse, jotta sai edes jonkinmoisen vaunun siedettavaan hintaan. Torkean kallista joka tapauksessa vaikka halvin vaihtoehto seulottiinkin. Vuokra-autofirmoja on pitkalle toistakymmenta ja melkein kaikki ehdin soittaa lavitse ennen kuin saimme harkitsemisen arvoisen tarjouksen Wickedilta. Hyva puoli kuintenkin on kun vuokrasimme campervanin, eli pakettiauton joka on muutettu miniatyyri matkailuautoksi, voimme nukkua siina ja sielta loytyy kaikki kokkaustarpeet ja mika parasta meidan ei tarvitse raahata rojujamme vaan saamme ne kulkemaan autossa mukanamme. Eli toisin sanoen, hommasimme itsellemme kodinpyorilla kuukaudeksi, jolla voimme kiertaa molemmat saaret ja nahda Uuden-Seelannin kaikki upeat maisemat.

Rahat saatiin sitten lopulta siirrettya tilille, mutta ANZ vetaa siita sievoisen summan paalta siita hyvasta, etta siirran rahaa omalta tililtani toiselle. Mutta ei siita sen enempaa. Siirrytaan muihin murheisiin. Paku, jonka Wicked meille antoi oli jo alusta saakka taysin susi. Wickedin autoihin on aina maalattu kaikenmoista ja meille osui Robbie Williamsin nimea kantava Toyota Townace. Vaunua katsottiin jo alusta asti pelonsekaisin tuntein kun takaluukku ei ottanut auetakseen ja vaikutelma oli muutenkin heikko. Edes Robbie ei nayttanyt itseltaa. Matkaan kuitenkin lahdettiin, silla parempaakaan ei ollut tarjolla. Kammottava meteli siita romusta lahti ja heti ensimmaisessa maessa huomasimme, ettei se ihan taysilla kulkenut. Vaihteet eivat vain menneet silmaan ja rakkine jurrutti ylamakia raastavasti. Automaattivaihteinen romu on kyseessa, niista kun taallapain niin tykataan. Suomalaiseen tapaan paatimme kokeilla jos se siita lampiaisi. Ei lammennyt. 200 km silla ajettiin, nukuttiin yon yli ja vietiin korjaamolle, josta soitettiin Wickedille ettei tallaisella romulla enaa Aucklandiin ajella. Wickediltapa sanottiinkin, etta auto vaihdetaan kunhan ajamme sen ensin takaisin Aucklandiin. Tatakin tietoa saimme lypsaa soittelemalla firmaan useamman kerran. Ei siina auttanut kuin lahtea ajamaan vaikka mekaanikko firmaan viela kerran soittikin ja sanoi ettei mokoma rakkine ole tieturvallinen.

Perille kuitenkin paastiin vaikka Toyotaa joutui huudattamaan melkolailla. (Luultiin kylla, etta se rajahtaa siihen paikkaan.) Pistimme leirin pystyyn autovuokraamon pihalle Aucklandin esikaupungin pienteollisuusalueelle ja painuimme pehkuihin. Juuri tatahan me Uudesta-Seelannista lahdimme hakemaan. Alkaa kuitenkaan vaipuko epatoivoon. Paljon hyvaakin on tapahtunut ja niihin paastaan kasiksi heti kun olen avautunut tarpeeksi. Eli ei ihan viela.

Kahden ensimmaisen vuokrapaivan hinnan palautuksesta sovittiin firman kanssa, mutta kun aamulla meille annettiin uusi auto, hieman uudempi Toyota Estima Lucida, niin ei palautuksesta ollut tietoakaan. Siina sitten tiukkasanaisen valituskirjelman laitoin sahkopostilla Wickedille, ja uskokaa tai alkaa, osoitteeseen wecare@wickedcampers.com. Eivatka ole muuten vielakaan vastanneet vaikka siita on jo useampi paiva. Laitoin jo toisen viestin, mutta ilmeisesti pitaa koittaa jotain muuta kautta peria rahoja takaisin.

Tasta eteenpain onkin sitten valoisampaa kerrottavaa. Uusi Wicked-vaunumme kantaa nimea Korn ja bandin logo komeilee kyljessa. Tama auto kulkee hyvin ja nain makisessa maassa kulkuneuvo, jolla ne maet paasee ylos on jotakuinkin tarkea. Joni kuittaa nyt itsensa ulos ja antaa Helin kertoa niista hienoista maisemista ja tapahtumista mita meille kaiken sahlaamisen ohessa on sattunut.


Eli sitten niihin mukavimpiin asioihin. Ensimmaiseksi pitaa mainita taman maan luonto. Taalla on niin vihreaa ja vehreaa, aivan erilaista kun auringon polttamassa Australiassa. Paljon kotoisampi olo, tien ja polkujen pientareet on taynna kukkia ja pienarkasveja, joista osa on tuttuja jopa Suomesta. Taalta loytyy jopa tuttakin tutumpi voikukka. Ja sitten joka paikassa laiduntaa lampaita ja lehmia, myos aivan Aucklandin keskustassa olevalla One tree Hillilla, joka on entinen tulivuori. Se olikin yksi kauneimmista paikoista siina kaupungissa, aivan upea paikka taynna polkuja ylos ja ympari rinnetta. Eika oltu ainoita vaeltajia siella, suurin osa paikallisistakin oli valinnut sen lenkkeilymaastokseen. Ja kyseisen kukkulan luota loytyy myos observatoria. Mentiin vain katsomaan mihin asti se mahtaisi olla auki ja paadyttiinkin juuri siihen aikaan alkavaan iltanaytokseen. Aluksi sisatiloissa yllemme luotiin Aucklandin tahtitaivas, josta oppaamme esitteli meille mm tahtikuvioita. Lopuksi paasimme himokokoisella kaukoputkella tutkimaan oikeaa tahtitaivasta. Tahtien ja muutaman galaksin lisaksi naimme taivaalla Jupiterin. Itse planeetan naki paljaallakin silmalla, mutta kaukoputkella nakyi myos 3 sen kuuta. Ja nyt ei enaa eksyta tallakaan puolen planeetta, vaikka pohjantahdesta taalla ei pystykaan suuntaansa selvittamaan, silla opimme paikallisten tavan selvittaa missa etela on.


Luonnossa vaeltaessa kaikki huolet ja murheet unohtuu, joten varsinkin tuossa reissun alkuvaiheessa oli erittain tarkeaa paasta valilla liikkumaan luontoon. Pisin lenkkimme tahan mennessa on ollut vain noin 10 km vaellus eraan vuoren huipulle. Vaelluksesta teki jannittavan se, etta mennen tullen taytyi ylittaa 8 jokea kivia pitkin. Ainoastaan yhdessa kasteltiin kenkamme, mutta jos vesisade olisi yllattanut olisi reissusta voinut tulla erittain marka. Paikalliset nimittain varoittivat, etta vesisateella joet tulvivat samantien ja vahintaakin kivet olisivat olleet vaarallisen liukkaat. Onneksi vesisade antoi odottaa itseaan siihen saakka, etta oltiin takaisin autolla.


Pohjoissaari on taynna kuumia lahteita, mutta me ollaan vasta muutamassa paasty pulikoimaan. Erikoisen kokemus oli Hot Water Beachilla, jossa ihmiset saavat aamupaivisin laskuveden aikaan etsia itse kuuman kohden hiekasta ja kaivaa itselleen siihen kylvyn. Meidan ensimmaisessa kaivuussa oli hieman turhan kylmaa vetta, joten jouduimme vaihtamaan paikkaa. Sitten osuimmekin oikein kultasuoneen, valitettavasti vain vesi oli kiehuvan kuumaa. Sen jalkeen tyydyimme valtaamaan muilta vapautuneen kylpykuopan. Oli se uskomattoman hieno nautinto ja sielta ei olisi millaan malttanut lahtea pois. Suosittelen.

Viimeisin hieno kokemuksemme on ollut vierailumme Konnussa eli Hobitti kylassa. Uusi-Seelanti kun on taynna Taru Sormusten Herrasta kuvauspaikkoja, mutta se on ainoa johon on jatetty edes osa lavasteissa pystyyn. Ollaan siis vierailtu Frobon kodissa, mutta herra ei itse ollut kyllakaan paikalla. Kierros oli erittain mielenkiintoinen ja paljon saatiin tietoa kuvauskikoista ja kuinka budjetin pystyy napparasti ylittamaan. Piakkoin samalla paikkaa aletaan kuvaamaan Hobit elokuvia. Niita on nimittain tulossa kaksi kappaletta, ensimmainen Hobit kirjasta ja toinen puuttuvista vuosista sen ja Taru Sormusten Herrasta kirjan valista. Tana iltana on sitten odotettavissa taas hieno kokemus, silla ollaan menossa Maori showta katsomaan. Luvassa tassia, laulua, Maorikulttuuria ja perinteista ruokaa.

Ympyrä sulkeutuu

Oli sitten hilkulla, ettei tama blogi olisi jaanyt julkaisematta. Tassa toissailtana meidan surkeaksi hankinnaksi osoittautunut Dell-kannettava sanoi sopimuksensa irti ja paatti jumiutua 'beyond the point of repair' niinkuin saimme oppia asiantuntijoilta. Emolevy kuoli pois, mutta onneksi taas oli kontakteja ja Paavon tuttu on tietokonehemmo ja han sai pelastettua kaikki tiedostomme kovalevylta. Ja kun sanon, etta kuoli, niin kirjaimellisesti nain tapahtui. Koneessa ei ollut henkea enaan edes boottaamiseen. Ja jos joku ei ymmarra mita se tarkoittaa niin ei se mitaan. Virheilmoitus oli: ****MANUFACTURING MODE: [67]**** ja siina kaikki. Siita eteenpain ei paassyt edes BIOSiin, etta olisi ollut edes jotain mahdollisuuksia pelastaa tilanne. Ilmeisesti tama vika on yleinen tassa surkeassa Dell mallissa, mutta muutama asiantuntija joilta asiaa kavimme kysymassa ei ollut ikuna kuullutkaan moisesta. No, koneen jaannokset koitamme myyda jollekin joka tarvitsee samaiseen malliin varaosia, silla kaikki muut osat ovat viela hyvia. Kovalevyn saimme kuitenkiin mukaan ja voimme kayttaa sita kuvien varastoimiseen, silla Paavon tutulla tietokonehemmolla oli pistaa meille mukaan caddy johon kovalevyn saimme kiinni.

Hieman otti paahan kun kone veti jumiin, mutta nyt kun kaikki tiedostot ovat tallella ja taman blogitekstinkin sain ulos koneesta, ettei tarvinnut kirjoittaa sita uudestaan niin vahan helpottaa. Tama on nyt sitten viimeinen teksti varmaan moneen aikaan missa on viela äät ja ööt. Tasta eteenpain mennaan taas ilman. Aloitetaan siis siita mihin edellisessa jaatiin eli Ingamista lahdon tunnelmiin. Enjoy.

Inghamista lähtö oli kokemus sinänsä. Eipä ole aikaisemmin tullut vastaan tilannetta, jossa työnantaja kyynelehtii kun työntekijät lähtevät. No, eipä tuo työpaikka mikään kovin tavallinen ollutkaan. Kertakaikkiaan hieno kokemus. Oli surku pakata kaikki kamat jälleen auton kyytiin ja jättää hyvästit Abbott Streetille. Bye bye oma sohva. Tuntui, että autossa oli enemmän kamaa kuin Inghamiin tullessa ja kaikki takapenkillä olevat vapaat kolot pakkasimme täyteen vesimeloneja. Suunnaksi otimme etelän ja kohteena oli jälleen Teräväisen Paavon talo, josta automatkamme n. kahdeksan kuukautta sitten aloitimme. Vielä ennen lähtöä kun palautimme avaimet vuokraemännälle niin tapasimme hänellä kyläilemässä olevan australiansuomalaisen naisen. Hän paikalliseen tyyliin antoi vanhempiensa osoitteen ja sanoi, että käykäähän kyläilemässä. Täällä pitää kyllä paikkansa, että kaikki suomesta kotoisin olevat ovat kuin sukulaisia paikallisille suomensukuisille.

Ensimmäinen yöpaikka löytyi tutusta Ayrin kaupungista samalta leikkarilta missä asustimme siellä ollessamme. Meidän telttapaikkammekin oli vielä vapaana. Syy Ayrissä vierailemiseen ei ollut kaupungin viehätys, eikä hohdokas yöelämä vaan Eeva ja Ville jotka vielä raatoivat kyseisessä kaupungissa hunajamelonifarmilla. Koko iltahan siinä meni höpistessä, mutta lopulta oli pakko heidänkin päästä nukkumaan, jotta jaksoivat aamulla lähteä töihin. Meillä ei tosin mikään kiire ole sillä olemme jälleen ansaitulla lomalla.

Ennen pysähdystä Nambourissa, suomalaispariskunnan luona katsastimme matkanvarrella olevia kaupunkeja. Rockhamptonissa lounastimme ja vietimme yhden iltapäivän isoja härkiä bongaillen. Rockhampton on Austaralian pihvikarjapääkaupunki ja kaupungin lähes jokaisen liikkeen katolla on erilaisia härkiä. Kyseistä kaupunkia ei kauheasti ole kehuttu, mutta viihdyimme siellä ihan hyvin ja saimme syödäksemme ja oluttakin sai, joten ei valittamista. Lisäksi ilmainen eläintarha sekä kansallispuutarhat antoivat kaupungista positiivisen vaikutelman. Seuraava kohde olikin nimensä puolesta erikoinen. Kylä nimeltä: 1770. Nimen lisäksi paikassa ei mitään mainitsemin arvoista ollutkaan. Sieltä olisi päässyt läheiselle Lady Musgrave saarelle yöpymään pientä korvausta vastaan, mutta olemme jo kahdesti riutalla vierailleet, joten jätimme sen väliin. Samaten päätimme jättää suunnitellun toisen laskuvarjohypyn tällä erää tekemättä, sillä sää ei suosinut, taivas oli paksussa pilvessä ja tuulikin oli kohtuu voimakas. Aiemmista kirjoituksista tuttulla kaverilla, Kokin Jussilla on kaupungin nimen kanssa jälleen sormensa pelissä. Kylä on paikalla joka on ensimmäinen paikka Queenslandissä mihin kyseinen herrasmies Endeavour aluksensa kanssa rantautui Herran vuonna 1770. Bundabergissä vierailimme myös vain pikaisesti. Rommikaupunki. Hervey Bay puolestaan oli oikein mukava kaupunki, joka on portti maailman suurimmalle hiekkasaarelle Fraser Islandille. Jätimme menemättä tällekin saarelle, mutta sen sijaan varasimme paikkamme valasristeilyltä. Viimeisimmät hetket olivat käsillä jos valaita halusi päästä ihmettelemään, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Risteily oli hyvin kaksijakoinen, toisaalta näimme useita valaita, mutta toisaalta menetimme juuri sen parhaimman shown kun valaat innostuivat hyppimään korkealle ilmaan. Kapteenimme tuhrasi liikaa aikaa ja myöhästyimme pahemman kerran esityksestä. Näimme hyppivät valaat vain kaukaa ja kun pääsimme paikalle oli loppuhuiskutusten aika ja näimme vain valaiden heiluttavan eviään veden pinnalla.

Hervey Baysta jäi jokatapauksessa hyvä mielikuva ja YHA jossa yövyimme oli todella hyvä. Tosin siellä pesivät Magpiet (=lintu) olivat aivan hulluja. Ne päättivät ottaa minut (Joni) vihansa kohteeksi ja hyökkäsivät kimppuun aina uudestaan ja uudestaan. Yhdellä syöksyllä tämä sekolintu sitten sai rääpäistyä nenänvarteni auki. Syvä haava siihen tuli, mutta on jo paranemassa näin muutaman päivän jälkeen. Hervey Baystä suuntasimme vieraisille saamaamme suomalaispariskunnan osoitteeseen. Siellä meidät otettiin avosylin vastaan ja yksi yö siellä kului rattoisasti rupatellen. Lupasivat jopa tulla vastavierailulle Suomeen ensi kesänä. Täytyy tosin vain itse ehtiä Suomeen ennen sitä. Pariskunnan poika piipahti myös käymässä kun olimme siellä ja kuinkas sattuikaan, että hän oli automekaanikko. No, siinähän tuli puheeksi meidän kulkupelimme ja Jiwwi pääsi jälleen ronkittavaksi. Meidän Hondamme nimi tosiaan on Jiwwi ja se on nainen. Se on nainen koska jos se ei halua käydä niin se ei käy ja se voi muuttaa mieltään hyvinkin nopeasti. Lisäksi sille pitää olla hellä, jotta se toimisi paremmin. Jokatapauksessa, Jiwwi tykkäsi kun pääsi taas avaamaan konepeltinsä uudelle miehelle. Se oikein kehräsi tyytyväisyydestä kun vuotava öljytulppa tiivstettiin ja kulunut jäähdyttimenletkun pää uusittiin ja lopuksi vielä moottori pestiin. Ja jos muistellaan ajassa taaksepäin niin Jiwwillä on riittänyt miehiä enenmmänkin. Laskujemme mukaan 10 kuukauden aikana Jiwwin konepellin alle on päässyt ronkkimaan jo ainakin 18 eri miestä. Hyvä tahti, mutta esimerkkiä ei välttämättä kannata ottaa.

Olettekos muuten kuulleet koskaan kaupungista nimeltä kuntosalipiirakka? Ei mekään oltu, mutta täältä sellainenkin ihme löytyi; Gympie. Nambourin suurin nähtävyys muuten on iso ananas. Aivan mieletön! Sinne pääsi jopa sisälle ja ananaksen päällä on näköalatasanne. Parhautta.


Lopulta pääsimme Paavon ja Tuulan hoteisiin tänne Deception Bayhin Redcliffen naapuriin. Muutama päivä täällä lepäillään ja vaihdetaan kuulumisia ja sitten jätämme Jiwwin tänne hoitoon ja otamme suunnaksi Uuden-Seelannin. Liput on nyt ostettu Brisbanesta Aucklandiin, Cristchurchsitä Sydneyhin sekä Sydneystä Brisbaneen. Viisi viikkoa pitäisi saada kulumaan etelä- ja pohjoissaarella. Ja tietysti rahat pitäisi saada riittämään. No, katsotaan sanoi lääkäri. Huomenaamulla lähdetään.

Niin, meinas kokonaan unohtua. Meidan toisen vuoden viisumihakemukset hyvaksyttiin, joten meilla on nyt viisumi Australiaan vuoteen 2011 asti.

Vesimeloneja jäämme kaipaamaan

Tämä oli sitten viimeinen työviikko. Aika tyhjillään pellot alkoivat olemaankin, välillä käveltiin pitkiä matkoja ilman mitään poimittavaa. Onneksi tällä viikolla ei ole ollut niin kuuma kuin aikaisemmilla viikoilla, taivas on toisinaan ollut jopa pilvessä ja alkuviikosta satoi vettä yhden aamun ajan. Vesisade oli erittäin virkistävää, sillä sen jälkeen oli niin paljon helpompi hengittää. Täällä kun on riehunnut pölymyrsky koko meidän Inghamissa olo ajan. Uutisissa kerrottiin, että itärannikon yllä leijailli pahimmillaan noin 40 miljoonaa tonnia pölyä. Toisinaan ei edes erottanut lähistöllä olevia vuoria harmaasta taivaasta. Ja koska tässä maassa pidetään aina ikkunoita auki, voitte uskoa, että pöydänpintojen pesu on ollut jokapäiväistä. Lähes kaikki tapaamistani paikallista naisista ovat reilusti sanoneet, että eivät aio edes yrittää siivota ennenkuin tämä pöly on kokonaan kadonnut.

Joni jo tossa edellisessä blogissa, kehui meidän pomomme maasta taivaisiin ja ei voi muuta kuin olla samaa mieltä. Pomo perheineen ja ystäväperheensä kanssa vei meidät uudestaan harrastamaan vesiurheilua. Me Jonin kanssa tahdottiin taas toki kokeilla kaikkea mahdollista, tällä kertaa saksalaiset työtoverimme tyytyväivät vain katselijan rooliin. Vesisuksilla ei kaaduttu kumpikaan kertaakaan, joten ensimmäisen välineen jälkeen oli vielä hiuksetkin kuivina. Nyt kokeiltiin jopa hioa hieman tekniikkaakin ja Jonilla lähti sujumaan oikein mallikkaasti. Mun meno tais muutamia pieniä hetkiä lukuunottamatta olla yhä lähinnä perässä roikkumista. Mutta polvilaudoilla pääsin sitten oikein loistamaan ja tein muutaman todella komean tempunkin, mm. pyörähdin menemään takaperin ja tein 360 asteen käännöksiä. Lopuksi päätettiin pitää vielä kunnolla hauskaa, joten mentiin molemmat yhtäaikaa tämän pyöreän kumilautan päälle, tarkoituksena siis yrittää tiputtaa toinen kyydistä. Meno oli aluksi aika maltillista, joten nostin peukalon ylös vauhdin lisäämisen merkiksi. Joni kertoi jälkeenpäin että oli nähnyt, kuinka veneessä olevat pojat olivat katsoneet merkittävästi toisiaan ja sen jälkeen molempien naamalle oli levennyt iso hymy. Ja sitten vauhtia tulikin oikein reippaasti lisää, siihen lisäksi vielä terävä käännös, niin voitte arvata miten meille kävi. Molemmat lennettiin kunnon kaaressa muutamalla pyörähdyksellä veteen. Sitten vaan kivuttiin uudestaan kyytiin ja taisteltiin kyydissä pysymisen kanssa seuraavaan ilmalentoon saakka. Ehdottomasti hauskin vekotin ikinä! Joni kuvaili yhtä ilmalentoaan sanoin: jäykkä jöpökkä suorinvartaloin kerien. Siitä voitte päätellä aika paljon. Ihme kyllä suurempaa lihaskipua ei ilmennyt seuraavina päivinä, ehkä meidän kroppa on vieläkin shokissa.




Saimme vinkin, että radio kannattaa avata sunnuntai iltaisin viiden tienoilla, kun eräs maanlaajuinen radioasema lähettää suomiuutisia suloisella suomen kielellä. Juontajan suomen lukutaidoissa olisi kyllä hieman parantamisen varaa, mutta äijä kyllä osaa paikata virheitään loistavasti ja heittää huvittavia välikommentteja lukemisiinsa uutisiin. Ohjelmalle saa nauraa välillä aika mojovastikin. Valitettavasti meillä ei ole radiota muutakuin autossa, joten aukun tyhjenemisen pelossa koko ohjelmaa ei olla vielä koskaan kuunneltu. En kyllä tiiä riittäiskö huumorintaju edes koko ohjelman kuuntelemiseen, ohjelma kun on ainakin musiikkitarjonnan puolesta suunnattu huomattavasti vanhemmalle ikäpolvelle. Tuoreinta musiikkia on ollut Essi Vuorelan esittämä Naimisiin kappale. Tiedättehän tämän “me mennään naimisiin ensiviikon lauantaina...” Ja uskomattomin kappale valinta on tähän mennessä ollut Daika daika duu niminen kappale, jossa neekeripoika palloilee viidakossa. Silloin ei tienyt kyllä itkeäkö vai nauraa.

Australian valtio muuten tykkää suomalaisista - ainakin saksalaisia enemmän. Joni tarvitsi tehosterokotuksen ja koska sellaista lääkärissä käyntiä me ei pystytä veloittamaan vakuutusyhtiöltä, tahdottiin toki päästä mahdollisimman halvalla. Ilman Medicare-korttia (australian vastine kela-kortille) oltaisiin jouduttu maksaa lähes tuplahinta, joten reippaina marssittiin selvittämään saataisiinko me tälläinen kortti. Ja sehän onnistui yllättävän helposti ja ilmaiseksi. Ainoastaan se, että se yleensä pitäisi hakea kolmen ensimmäisen maassaolo kuukauden aikana, tuotti virkailijalle muutaman ylimääräisen puhelinsoiton. Suositeltiin seuraavana päivänä saksalaisille työtovereillemme kortin hankkimista, mutta heilleppä sanottiinkin ei oota. Virkailija oli vain katsonut koneelta, että suomalaisille tämä kortti kyllä myönnetään, mutta ei saksalaisille. Reilua touhua.

Reilua touhua ei ole myöskään paikallisissa ruokamarketeissa. Australiassa on kaksi suurta ketjua, joiden ruokakaupat löytyvät jokaisesta kaupungista, Coles ja Woolworths. Suomen Citymarket ja Prisma toisin sanoen. Vielä ei olla kummankaan liikkeen kanta-asiakaskorttia hankittu, mutta pääsääntöisesti ollaan suosittu Colesia. Molemmilla liikkeillä on myös omat tuotemerkit, jotka ovat yleensä halvempia kuin muiden tuotteet, vähän niinkuin suomessa Pirkka. Coles on vaan mennyt tässäkin asteen verran pidemmälle ja pistänyt hyllyilleen kaksi omaa tuotemerkkiä You´ll love Coles ja Smart Buy. Tuotteet ovat täsmälleen samanlaisia, ainoastaan Smart Buy:n tuotteet on pakattu valkoiseen pahviin tai pakettiin ja päällä lukee vain tuotteen nimi ja You´ll love Coles:n tuotepaketit taas täynnä tekstiä ja kuvia. Niin ja on niissä toinenkin ero, nimittäin hinta. You´ll love Coles on välillä ihan törkeän paljon kalliinpi, eikä siinä ole mitään muuta eroa kuin se etiketti. Silti hölmöjen aussejen ruokakärrystä yleensä löytyy se kalliinpi vaihtoehto. Täällä muuten tottuu liian hyvää ruokakaupoissa, sillä myyjä pakkaa ostoksesi. Tulee olemaan kulttuurishokki, kun palataan takaisin Suomeen.

Ja useisiin kyselyihin vastatakseni, Suomeen paluupäivä ei ole vieläkään tiedossa. Tällä hetkellä eteenpäin tiedetään sen verran, että enää kaksi yötä vietetään omassa asunnossa ja sen jälkeen palataan tien päälle. Eli tavaroiden pakkaus on tämän viikonlopun ohjelmana. Ja tänä iltana nautitaan vielä pomon perheen ystävällisyydestä, sillä he kutsuivat koko työporukan grillibileisiin luoksensa. Mahtavaa väkeä.

Rentoa työntekoa

On pari viikkoa vierähtänyt ihan siivillä. Töissä olemme olleet säännöllisen epäsäännöllisesti. Vesimelonikausi ei ole ihan parhaimmasta päästä tänä vuonna, joten olemme olleet jo pariin otteeseen pakkolomautettuina. Mutta mitäpä pienistä kun ei pienetkään meistä. Rennosti olemme vapaapäivät ottaneet. Työntajamme on muuten aivan omassa luokassaan mahtava. Yhtenä sunnuntaina Tom, meidän pomomme, vei koko työporukan vesiurheilemaan merelle. Ennenkuulumatonta. Tomin perhe oli luonnollisesti mukana ja heidän kaksi poikaansa ovat melkoisia tekijöitä vesisuksilla. Toki pojat ovat kahdeksan kesäisistä saakka veneen perässä viipottaneet. Meille Helin kanssa kokemus oli ensimmäinen laatuaan ja harvinaisen hyvin se meni. Aiheitimme kovasti ihmettelyjä kun ensimmäistä kertaa matkaan lähdimme emmekä suostuneet millään kaatumaan. Kahdella suksella toimiminen oli oikeastaan jopa helppoa, mutta myöhemmin koitin yhtä suksea enkä päässyt kertaakaan edes vedestä ylös veneen vetämänä. Eli hiukan harjoitusta vaatii kun mennään vaikeustasossa askel eteenpäin. Eipä ole viljelijät täällä köyhiä eivätkä kipeitä sillä kaikki pelit ja vehkeet oli farmariperheellä matkassa. Suksien lisäksi koitimme polvilautaa, jolle nouseminen parin harjoituksen jälkeen sujui jo melko mallikkaasti. Saksalaisia työtovereitamme riepoteltiin pöyreän kumilautan matkassa. Yksi kokeili vesilautaa, mutta yritykseksi jäi. Toinen pojista näytti mallia miten vesilaudalla toimitaan ja hyvältähän se osaajan tekemänä näytti. Rankkaa touhua tuo veneen perässä roikkuminen kuitenkin on, sen tunsimme seuraavana päivänä.




Viikonloput meillä on ollut järjestään vapaana ja viime perjantaina saimme jälleen yhden todistuskappaleen lisää työnantajamme ainutlaatuisesta suhtautumisesta työntekijöihin. Pomomme nimittäin tarjosi koko porukalle olutta ja syötävää työpäivän jälkeen. Muutenkin aina päivän lopulla kovasti kiitellään ja kehutaan, mikä enkä hiukan vaatimatonta suomalaista ja myös saksalaista hämmästyttää. Samaten huonosta sadosta johtuvat pakolliset vapaapäivät ilmoitetaan aina anteeksipyydellen. Enpä ole moiseen törmännyt vielä missään tällä maapallolla. Hienoa, että tällaisia ihmisiä on olemassa. Tosin hiukan valoa asiaan saatiin kun selvisi, että yleensä he joutuvat käyttämään paikallista, ei niin kauheasti työnteosta innostuvia paikallisia peruslaiskimuksia, joista saa paikallissanomista lukea mihin linnaan he tolvailuillaan seuraavaksi ovat joutuneet. Kaikesta näkee, että farmarit arvostavat backpackereiden työmoraalia.

Vapaapäivinämme olemme yrittäneet keksiä kaikenmoista tekemistä ja karjalanpiirakoita olen leiponut jo kolmesti. Viimeisimmällä kerralla jopa oikeista ruishauhoista, joita saimme vieraillessamme jälleen Kankaiden Happy Huor -perjantaissa. Kehitystä on tapahtunut tälläkin saralla sillä nyt piirakoista ei tullut ainoastaan syötäviä vaan myös silmää mielyttäviä, esteettisesti kauniita luomuksia. (Jos saan olla vaatimaton.) Helikin on innostunut leipomaan pikkuleipiä ja kakku on parhaillaan uunissa. Kerron tuliko siitä syötävää kunhan pääsen maistamaan. Muuten olemme viettäneet vapaa-aikaa kirjoja lukien, työkavereiden kanssa seurustellen ja rannalla sekä läheisessä puistossa vieraillen. Ranta on täälläkin aikas komea ja kun merivesi on mukavat 27 °C niin kelpaa sinne suomalaisen hyiseen veteen tottuneen pulahtaa polskimaan. Läheinen puisto, nimeltään Tyto Wetlands, käsittää laajahkon vesialueen, jossa voi bongailla kaikensorttisia lintuja sekä wallabeja. Puisto on ihan kävelymatkan päässä meidän kämpiltä. Kaupungin uima-altaat taasen ovat kortteli kämpiltämme toiseen suuntaan. Kirjastoon on myös lyhyt matka, joten kämppämme on strategisesti oikein sijoitettu. Kirjaston palveluja olemme käyttäneet kohtuu tiuhaan, minkä huomaa ainakin siitä, että henkilökunta tuntee meidät jo nimeltä. Parhaillaan tavaamme uutta Dan Brownia ja löysimpä vannoutuneena Kurt Vonnegutin lukijana hyllystä uusimman Vonnegutin, Armageddon in Retrospect, joka on julkaistu vuosi herran kuoleman jälkeen hänen poikansa Markin toimesta. Kulinaristisia nautintoja sekä kokkauskokeiluja olemme harrastaneet myös yhdessä saksalaisten työtovereidemme kanssa yhteisen illallisen muodossa. Reippaan kahdenkilon paisti hyvin maustettuna uuniin, pottumuusit runsaalla voilla ja maidolla sekä vähintään kaksi tuntia haudutettu punaviini-kermakastike jonka valmistuksessa ei viinissä kitsasteltu. Kokonaisuus saisi Jyrki Sukulankin makunystyrät väpäjämään. (Jos edelleen saan olla vaatimaton.) Luomus oli suomalais-saksalaisen yhteistyön hedelmä, jonka nautittuamme toivoimme, ettemme olisi ottaneet enään sitä viimeistä lihanpalaa.




Uskollinen Hondammekin vain jaksaa porskuttaa eteenpäin. Pientä nikottelua on kuitenkin havaittavissa sillä öljynpaineet kohosivat jostain syystä melkolailla ja öljyä alkoi vuotaa todenteolla. Nyt tilanne on kuitenkin tasaantunut ja vuodot ovat enää minimaalisia. Jarruvalojen kanssa meillä oli myös mystisiä ongelmia kun kesken illanvieton havaitsimme, että jarruvalot olivat menneet päälle eivätkä suostuneet sammumaan. Eipä siinä illanpimeässä mitään muuta voinut kuin irrottaa valojen pistokkeet ja seuraavana päivänä farmilla laitettiin jälleen kerran Honda tohtoroitavaksi. Tom löysi vian kuitenkin melko helposti ja korjasi jarrupolkimen alla olevan jumiutuneen sensorin. Työnantajasta on paljon iloa ja hyötyä. Uudet kumitkin haimme Townsvillestä sillä vanhat olivat jo parhaat päivänsä nähneet. Saimme ne käytettyinä ja ajoimme niillä yli 23 000 kilometriä. Kuvasta näkyy meidän matkareittimme, josta saa jonkinmoisen käsityksen siitä kuinka paljon oikein olemme maanteitä tällä mantereella kuluttaneet. Uudetkin renkaat ostimme käytettyinä, mutta ne ovat kuin uudet sillä niitä rahdataan laivalasteittain maahan Japanista, jossa renkaita koskevat säädökset ovat melko ankaria. Eikä siinä ole kahta sanaa kun käytetyt maksavat puolet uusien hinnasta.


Vielä muutamaksi päiväksi farmilla on töitä, mutta kun työt loppuvat niin otamme suunnaksi etelän ja Brisbanen. Hervey Bayssa poikkeamme sukeltamaan jälleen taivaalta. Suunnitelmamme Uuden-Seelannin matkan osalta ovat vielä kokolailla avoinna, emme vielä tiedä milloin lennämme emmekä kuinka kauan maassa olemme. Joitakin suunnitelmia kuitenkin on jo lyöty lukkoon. 12.12 meidän pitää olla Sydneyssä, sillä olemme onnellisia Green Dayn keikkalippujen omistajia. Lisäksi tammikuun puolenvälin tienoilla suuntamme kulkumme jälleen Hunteriin. Saimme nimittäin töitä taas Tyrellsin viinitilalta. Aikataulujen sekä budjetin yhteensovittaminen tuottaa melkoista päänvaivaa, joten raportoimme Uuden-Seelannin matkasuunnitelmien edistymisestä myöhemmin. Helin kakusta näyttäisi jotain tulevan. Kermavaahtoa se vielä kaipailee, katsotaan nyt mitä vaimokulta siitä vielä taikoo. Joni Abbott Streetiltä Inghamin italialaiskaupungista kuittaa ja kiittää, seuraavaan kertaan ja kuulumisiin, moi moi.

Arjen sietämätön keveys

Hei taas mussukat. Kirjotettavaa riittää jälleen uudesta työstä sekä omasta kämpästä. Eli reissut on nyt vähäksi aikaa reissattu ja on tullut aika korjata hieman matkabudjettia. Homma aloitettiin maanantaina muuttamalla omaan luukkuun. Kuinka paljon sitä voikaan arvostaa omaa paikkaa kun ollaan oltu telttamajoituksessa kohtuu kauan. Kokeilkaapa itse, nukkukaa teltassa puoli vuotta jotakuinkin säännöllisesti niin takaan, että sen jälkeen se oma asunto tuntuu aivan palatsilta. Koitan nyt vain saada asioita perspektiiviin, sillä teistä voi tuntua oudolta kun hehkutamme meidän räkäistä luukkuamme. Koittakaa kestää.

Eli maanantaina siis muutettiin omaisuutemme Abbott Streetille Inghamiin. Nyt on tilaa elää ja olla ihan miten haluaa. Kämppä sisältää ison olkkarin, kaks makkaria, suihku/pesutilat, keittiön sekä parvekkeen. Autopaikkakin löytyy sekä pyykkitila. Ainoastaan sauna puuttuu. Pitänee vierailla taas Kankaiden luona niiltä kun se sauna löytyy. Oman kämpän muutamia hyviä puolia luetellakseni; oma keittiö, eli olen jälleen keittiöni herra eikä sitä tarvitse jakaa kenenkään kanssa, sohva, ei tarvitse varmastikkaan perustella, tottakai ikioma vessa ja suihku, ei tarvitse pukea vaatteita ja kenkiä kun aamulla tallustelee pissille. Eli loppupäätelmänä me elämme nyt niinkuin ihmiset omassa huushollissa. Ja meillä on jääkaappi ja jääkaappimagneetti. (Kaikilla pitää olla jääkaappimagneetti, jonkinlainen ihmisyyden määritelmä sekin.)






Nyt kun on hehkutettu Abbott Streetin palatsia, Alavien uutta residenssiä niin piti meidän vähän töitäkin tehdä, että saatiin linna asuttavaan kuntoon. Maanantai ja tiistai kuurattiin koko komeus lattiasta kattoon. Ja voitte uskoa, että oli aikas törkystä hommaa. Ei kuitenkaan mitenkään vastenmielistä puuhaa kun sitä ei ole tehnyt puoleen vuoteen (yksi telttaasumisen hyviä puolia). Ja vaivanpalkaksi saimme pari yötä asua ilmaiseksi. Ollaan jo nautittu omasta rauhasta ja keittiössäkin ollaan oltu luovia. Halusin tässä yhtenänä päivänä karjalanpiirakoita, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Heli oli etukäteen asian suhteen hyvin skeptinen, mutta olin lujassa uskosssa, että yrittänyttä ei laiteta. Joten, Heli keitti riisipuuron ja minä tein munavoin ja taikinan (tosin ilman ruisjauhoja kun niitä ei ihan helpolla täältä löydä) ja leivoin piirakat valmiiksi. Syötäviä niistä tuli eikä kovin kauaa mennyt kun ne jo tuhottiin.


Hieman voisin myös turistä uudesta työstä. Jos ensin laitetaan homman rankkuus oikeaan kategoriaan, eli vesimelonit on helpompia kuin kesäkurpitsat ja rankempia kuin rypäleet. Pirun painavia vaan nuo melonit on, sellaset 10-15 kiloo kipaleelta. Pähkinänkuoressa mitä me päivisin tehdään. Päivä alkaa laatikoiden teolla, taittelemme pahvit ja naulaamme ne kiinni lavaan. Yhteen laatikkoon sopii 300 kiloa vesimelonia. Kun laatikot ovat valmiit niin suuntaamme pellolle. Kaikki hyppäävät traktorin peräkärryyn, johon sopii kuusi laatikkoa joissa sitten matkustetaan. Päät vaan näkyy kun niissä istutaan. Pelolla kuljemme rivissä ja poimimme tielle osuvat valmiit melonit (valmiiden melonien valinta on sitten taas melkoista tiedettä). Poimitut melonit heitämme ketjussa mieheltä (tai naiselta) toiselle, aina traktorin perään asti jossa joku on laittamassa niitä laatikoihin. Kaikenkaikkiaan melko leppoista puuhaa. Paljon siihen tosin vaikuttaa paikan ilmapiiri joka on todellakin leppoisa. Työporukkamme on yllättävän pieni sillä meidän lisäksemme farmilla työskentelee kaksi pariskuntaa Saksasta sekä yksi paikallinen sankari sekä farmaripariskunta ja heidän kaksi poikaansa.


Työpäivät ovat pitkiä ja palkkakin on paras mitä tähän asti olemme mistään saaneet. Eli hyvin on pullat uunissa. Palatakseni pomintavalmiiden melonien valitsemisen tieteeseen, niin niiden pitää olla sopivan kokoisia, oikean värisiä ja melonin kannassa olevan lehden tulee olla kuollut eivätkä ne saa olla auringossa palaneita. Ideaalitilanteessa kaikki kriteerit täyttyvät, mutta mikäli jokin kriteeri ei täyty niin sitten sovelletaan ja lopulta valinta tehdään musta tuntuu -periaatteella. Farmaripoppoon suhtautuminen meloneihin on myös kovin intiimi sillä niihin viitataan aina “he” tai “she” eli niitä puhutellaan hän muodossa. Tyyliin “hän on valmis poimittavaksi” tai “hän voi vielä jäädä”. Melko vetelä olo aina työpäivän jälkeen kuitenkin on kun 8 tuntia on hikoillut jumppapalloja pellolla heitellen. Pysyypähän hyvässä kunnossa. Mikä parasta, saamme niin paljon vesimeloneja kuin haluamme. Ja meillehän kelpaa. Kiitos vaan.

Seikkailu pohjoisessa OSA II

Jos viime viikko matkusteltiin pikkukylistä vielä pienempiin kyliin, niin tällä viikolla oli tarkoitus suunnata hieman suurempiin kyliin. Ensimmäinen etappi oli kaunis Port Douglasin kaupunki, johon molemmat ihastuttiin ensisilmäyksellä. Port Douglas on lähempänä päiväntasaajaa kuin Fizi tai Tahiti, joten se on erittäin suosittu rikkaiden ihmisten rantalomakohde ja hintataso sen mukainen. Ihana paikka, mutta jos asumaan pitäisi/saisi jäädä, niin kyllä me molemmat valittaisiin silloin Cairns, johon Port Douglasin jälkeen suunnattiin. Kaupunki täynnä kahviloita, ravintoloita ja jos jonkinmoista kuppilaa. Löydettiin jopa muutama paikka jossa backpackerit saa ilmaista ruokaa iltasella... Kaupungin vielä kruunas keskeisellä paikalla oleva laguuni, jonka laitamilla mekin yksi lauantai päivä hengattiin auringosta nauttien ja kirjoja lueskellen. Voiko enää parempaan tapaan viettää päiväänsä? Itseasiassa kyllä voi, ja seuraavaksi onkin muutama esimerkki näistä tavoista, ne ei vaan valitettavasti ole yhtä halpoja kuin tuo laguunin rannalla loikoilu.


Riutalle retkelle – Finding Nemo

Port Douglasista lähdettiin jälleen käymään Valliriutalla, tällä kertaa ei tosin sukeltamaan menty vaan päätettiin ihastella koralleja ja kaloja snorklailemalla. Jos Whitsundaylla ajateltiin, että ompas kaunista, niin näillä leveysasteilla oli uskomattoman paljon hienompaa. Oli olo kuin uisit suuressa akvaariossa, joka puolella oli värikkäitä kaloja isoja ja pieniä. Suurin kala mikä nähtiin oli lähes kaksi metrinen barrakuuda, ihan mieletön. Itseasiassa nähtiin niitä ihan parveksi asti, taisi siinä kymmenkunta kalaa olla. Viime reissulla jäi Nemo näkemättä, joten tällä kertaa meillä oli tavoitteena löytää klovnikaloja, ja tavoite toteutui. Suosikkikaloja ehdottomasti. Hyvänä kakkosena oli kummallisen näköinen trumpettikala, se muuten sitten muistuttaa ihan trumpettia, siitäpä nimi. Nähtiin me myös jälleen Maori Wrasse, jollaisesta ollaan jo aikaisemminkin kerrottu, tosin tämä kaveri ei tahtonut tulla silitetyksi vaan päättäväisesti se uiskenteli meistä poispäin. Ja Joni näki myös HAIN, kyseessä reilun metrin mittainen riuttahai, mutta onneksi senkin suunta oli meistä poispäin. Paljon siis nähtiin, riutalla elääkin 1500 erilaista kalaa, 4000 erinmoista nilviäistä, 400 sienilajia ja 300 korallilajiketta, joten näkemistä riittää. Valitettavasti ei vaan yhtään valtavan kokoista kilpikonnaa nähty ja valaskausikin oli juuri viikko sitten loppunut, eikä yhtään mattimyöhästä enää näillä vesillä uiskennellut. Olis se ollutkin hienoa päästä uimaan valaiden sekaan. Tiesittekö muuten, että Suuri Valliriutta ei ole yhtenäistä riuttaa vaan se koostuu n. 2800 yksittäisestä riutasta. Me ollaan nyt käyty kahdella riutanpalasella, joten muutaman kerran pitää vielä merelle lähteä, jos jokaisella tahtoo vierailla.


Tiputus taivaalta

Vuoden päivät minä olen höpöttänyt laskuvarjohypystä ja vähitellen Jonikin innostui asiasta. Muutaman kerran ollaan oltu jo menossa, mutta hinnat on hirvittänyt, mutta nyt löydettiin hyvä tarjous, joten ei muutakuin rahat tiskiin ja hyppäämään oltais oltu menossa samantien, mutta valitettavasti siltä päivältä oli hypyt jo hypitty. Laskuvarjohyppy siis siirtyi seuraavaksi päiväksi, no olipa jotain mitä odottaa... Valitettavasti hyppyaamuna vain herättiin vesisateeseen, tiekkö milloin viimeks vettä satanu saati edes pilviä näkynyt taivaalla. Ennen hyppyä ehti pilviverho hieman rakoilla, mutta valitettavasti ne silti hieman rajoitti maisemien katselua. Eipä tainut kumpaakaan edes hirvittää hyppääminen, ainoastaan lentokoneessa oli turvoton olo siihen asti, että sut oli köytetty siihen henkilöön jonka selässä se laskuvarjo oli. Tandem-hyppy kun oli kyseessä, niin ihan yksin ei tarvinnut hypätä. Niin vaan tultiin molemmat alas lentokoneesta hieman suorempaa reittiä, 14 000 jalasta eli n. 4,3 kilometristä. Vapaata pudotusta kesti minuutin verran ja voin kertoa se on aivan tajuttoman upeaa. Ja äiteille ja iseille tiedoksi, että valitettavasti emme aio jättää ensimmäistä hyppyä viimeiseksi, vaan suunnittelemme jo kovasti seuraavaa kertaa. Joni itseasiassa ihastui hyppäämiseen niin paljon, että haaveilee laskuvarjohyppykursista ja luvasta hypätä ihan ominpäin. Ja jos joku ei usko, että me todellakin hypättiin vapaaehtoisesti, niin mun hypystä on olemassa videomateriaalia.




Jotain kurjaakin paratiisissa tosin oli, jouduimme nimittäin jo kolmannen kerran varkauden uhriksi. Ruokakassimme oltiin pengottu Cairnsin leikkarin keittiössä läpikotoisin, mutta mukaan oli tällä kertaa kelvannut vain litran limukkapullo. Epäillään, että joko asialla oli janoinen muksu tai sitten jollain lauantai-illan juomingeissa oli loppunut lantrinki kesken. Ensimmäisen kerran, kun meidän ruokia varastettiin, niin silloin vietiin samantien koko kassi. Tämä tapahtui Ayr:ssä meidän pitkäaikaisimmalla leikkarilla ja todennäköisesti syyllisenä oli ranskalainen pariskunta, joka samaisena aamuna jatkoi matkaansa. Valitettavasti oltiin vain juuri edellisenä päivänä tehty koko viikon ruokaostokset, joten menytys oli aikamoinen. Onneksi omistajapariskunta lupasi meille seuraavalle viikolle ilmaisen vuokran lohdutukseksi. Loppupeleissä taidettiin jopa muutama kymppi jäädä voiton puolelle. Ja näiden kertojen välissä ollessamme Cooktownissa kaksikin kertaa omaisuutemme joutui vääriin käsiin. Ensin joku pölli toisen kylmäkallemme pakkasesta ja sitten joku joi kylmässä olleen jääteemme, jätti vain tyhjän pullon jäljelle.

Näistäkin huolimatta meillä oli uskomattoman hieno loma. Päätettiin vielä Pohjois-Queenslandin reissumme samoihin paikkoihin, kuin joista se aloitettiin. Viimeinen yö viettettiin Paronella Parkissa ja kun ilmaiseksi päästään nyt alueelle, niin osallistuttiin vielä iltakierroksellekin. On se vaan upea paikka. Ja seuraavana päivänä käytiin uimassa Mission Beachin paratiisirannalla, ennenkuin ajettiin auto parkkiin Inghamiin ja kannettiin muuttokuorma autosta uuteen asuntoomme. Loppuviikosta olisi tarkoitus jatkua taas työn raskaan raataminen. Lisää asunnosta ja töistä seuraavassa blogissa.

PS. Jiwin eli rakkaan autoomme matkamittariin pyörähti komean miehiset lukemat, kun 400 000 km paukahti rikki Mission Beachillä.

Seikkailu pohjoisessa OSA I

Eilan ja Hannun luona tuli vietettyä sitten yö poikineen ja samalla päästiin tutustumaan hieman lähiseutuun, farmin naapureihin sekä farmareiden sukulaisiin ja tuttaviin. Kävimme katsastamassa läheisen Wallaman Falls vesiputouksen, joka on Australian korkein laatuaan. Komeahan se olikin, 305 metrin pudotus alhaalla olevaan altaaseen, joka sekin on 20 metrin syvyinen. Vesiputouksia tässä osassa Australiaa riittääkin ja vaikka ne komeita ovatkin niin tulevalla matkallamme pohjoisemmaksi saamme niistä vielä todellista mieliharmia. Perjantai-iltana farmilla on aina “Happy Hour”, jolloin naapurit kokoontuvat syömään ja juomaan ja näin talvisin myös sauna lämpiää. Saunaa olikin jo odotettu ja ensimmäisistä löylyistä puoleen vuoteen sitten nautittiinkin pitkän kaavan kautta. Oli hauskaa tavata “kylänmiehiä” ja nauttia illan viiletessä muutama olut. Kielenä oli englanti vaikka toki suomeksikin välillä höpötettiin kun osa naapureistakin on suomalaisia. Yksi sukulaisista joita tavatiin oli Hannun siskon mies, sisilialaista syntyperää oleva Joe, joka heti kättelyssä tarjosi meille töitä ystävänsä vesimelonifarmilta. Tietenkin olimme kiinnostuneita ja olipa Joella tarjota meille myös asunto vuokralle töiden ajaksi. Järjestely sopi meille paremmin kuin hyvin, joten otimme työn vastaan ja asuntoakin kävimme katsomassa. Työt alkavat kahden viikon kuluttua ja kestävät noin kuukauden. Meille jäi nyt hyvin aikaa tutustua ensin Pohjois-Queenslandiin ja pitää vielä hiukan lomaa.

Matkamme pohjoiseen alkoi vierailulla tulevalla työpaikallamme ja kaikki vaikutti siltäkin osin hyvältä. Farmari oli rennon oloinen ja kertoili, että työ on rankkaa ja, että työ on rankkaa. Luultavasti se on ihan mukavaa. Ainakin saamme nukkua OIKEASSA sängyssä ja meillä on KATTO päämme päällä. Niin ja ennenkaikkea meillä on oma SOHVA, jolle voi rojahtaa töiden jälkeen. Kaikille muille ehkä itseestään selvyyksiä, mutta meille luksusta. Kyllä se matkailu opettaa ja avartaa mieltä.

Ensimmäinen pit stop oli Mission Beach, joka ei hääppöinen kyläpahanen ollut, mutta ranta oli todella upea. Oikea trooppinen paratiisiranta hienoine hiekkoineen ja korkeine palmuineen. Tykkäsimme siis rannasta, mutta emme jääneet yöksi sillä hinnat oli asetettu asteikolle “rikas turisti”, mikä sekin lienee kun paikka oli pullollaan backpackereitä. Ajoimme siis hiukan lisää ja jatkoimme matkan yhteen hienoimmista kohteista, Paronella Parkiin, joka on 1930-luvulla rakennettu teemapuisto, jonne pystytimme telttamme. Puisto oli niin vaikuttava, samoin kuin tarina sen taustalla, että koitan tiivistää sen tähän blogiin. Koko Paronella Parkin takana on yksi mies unelmineen, espanjalainen José Paronella. Hänen suurin unelmansa oli rakentaa itselleen linna, ei todellakaan unelma pienimmästä päästä, mutta Josépa rakensi puistoonsa kaksi linnaa. Puiston alueella on myös komea vesiputous, joka on suurin syy miksi hän valitsi puistolleen juuri sen paikan kuin valitsi. Putouksen voiman hän valjasti tuottamaan sähköä puistolleen ja tämä oli 1930-luvulla kun viereinen Mena Creekin kylä sai sähkön vasta 1950-luvun lopulla. Kaveri oli todellinen visionääri, joka onnistui siinä missä moni olisi jo alkuunsa lyönyt hanskansa santaan. Rahat unelmalleen hän hankki raivaamalla metsäisiä maita sokeriruokofarmeiksi ja myymällä ne uusille tilallisille. Paikan hän osti lopulta käteisellä ja toteutti kaikesta työstä itse 70-80 prosenttia. Paikka on alkuloistonsa jälkeen kärsinyt niin valtavista tulvista kuin sykloneistakin ja se on myös palanut 1979. Uusien omistajien ostettua puiston 1993 on siitä jälleen tullut suosittu turistinähtävyys, mutta tällä kertaa sen viehätys piilee siinä mitä se joskus on ollut. Paikka on kuin suoraan Indiana Jonesista, viidakon valtaansa ottamia raunioita ja romantiikkaa.


Paronella Parkista matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Matkanvarrelle osui jälleen vesiputouksia, oikein kolme kappaletta peräjälkeen. Toinen toistaan komeempia olivat Ellinjaa, Zillie sekä Millaa Millaa putoukset. Viimeksi mainitulla putouksella tosin saimme maistaa sitä edellämainittua mielipahaa. Millaa Millaa putouksella nimittäin pääsi putouksen alle uimaan ja tietenkin sinne oli mentävä. No kaksi kertaa sinne uitiin ja se toinen oli selvästikin liikaa, sillä putouksen läpi uidessa löin käteni kiveen ja kappas, vihkisormus oli kadoksissa. Se on nyt todella hyvässä tallessa putouksen pohjassa. Harmittaa kyllä niin vietävästi. Toki niitä saa uusia kaupasta, mutta ei sitä samaa. Hö! Oli putous kyllä komea kun sitä pääsi ihan sen alapuolelta ihailemaan. Jos ei mitään tee niin ei mitään satukaan. Se on ollut mottona ennenkin ja pätee taas. Matka sen kun jatkuu ja seuraavina ihmettelyn kohteina oli iso viikunapuu (voi kuulostaa hölmöltä mennä katsomaan isoa puuta, mutta katsokaa nyt itse kuvasta), teeplantaasi, juustotehdas ja pari kahviplantaasia sekä viinitila, joka tekee kaikki viininsä hedelmistä. Jacques Coffee plantaasilla oli mielenkiintoinen idea laittaa seinälle maailmankartta jonne kaikki vieraat voivat laittaa nuppineulan kotipaikkansa kohdalle. Muutama neula Suomessa jo oli pystyssä, mutta olin sentään ensimmäinen tamperelainen ja Heli ensimmäinen kokkolalainen. Jippii! Coffee Worksissä maisteltiin paljon erilaisia kaffi- ja teelaatuja sekä maukkaita kahviliköörejä ja tietenkin suklaita. Nam! Viinitilalla maisteltiin läpi koko arsenaali, joka käsitti läjän viinejä, portviinejä sekä kermaliköörejä, kaikki paikallisista hedelmistä valmistettuja. Opittiin, että viinejä, erittäin hyviä viinejä, voi valmistaa myös jaboticabasta, bush cherrystä, lycheestä (mitä nekin lienee?), passionhedelmistä ja mangosta. Yummy!


Seuraava etappi ulottui aina pohjoisimmaksi mitä tavallisella henkilöautolla koillisrannikolla pääsee. Cooktown. Historiallinen pikkukylä, joka on perustettu paikalle, johon kapteeni James Cook (suomalaisittain Kokin Jussi) rantautui Endeavour -alustaan korjaamaan muutamaksi kuukaudeksi 1770. Itse kylä ei suuria tunteita herättänyt. Ensimmäisenä silmiin osuivat Drive In -viinakauppa sekä ANZAC Memorial -puisto ja muistomerkki, jollaiset löytyvät jok´ikisestä kylästä tästä maasta. Voisin alkaa paasata australialaisten ylpeällä suhtautumisella maailmansotiin ja oikeastaan kaikkiin maailman kahakoihin, missä vain ausseja on ollut koohottamassa sekä heidän tietämykseensä kyseisistä sodista, mutta en aio kyllästyttää teitä nyt aussien kovin amerikkalaisella naiviudella ja heidän puutteellisella historiantietämyksellään. Ajauduin hieman sivuun aiheesta, joten palataampa hieman taaksepäin. Cooktown. Kiersimme kaupungin, vierailimme James Cook Museossa (jossa ei kerrottu mitään James Cookista (KVG)), kiipesimme Mt Cookin (431 m) huipulle (matkalla näimme kolme käärmettä) sekä söimme kalliit, mutta maukkaat pizzat. Siinä kaikki mitä Cooktownista irtosi. Tosin jos olet kalamiehiä niin Cooktown on paikka jonne mennä.

Matka jatkuu. Seuraavat kohteet Daintree ja Cape Tribulation. Daintree. Joki sekä jokiristeilyt ovat paikan matkailuvaltit. Risteily olikin hieno ja näimmepä matkalla Fat Albertin. Fat Albert on 5,2 metriä pitkä, lihava krokotiili. Melkoinen näky kun se joentörmälle kiipesi aurinkoa ottamaan. Cape Tribulation. Paikka, missä sademetsä ja Valliriutta kohtaavat. Upeat rannat ja no, sademetsää, jossa kävellessä Heli melkein astui käärmeen päälle. Käärmeparka selvisi onneksi hengissä ja luikerteli piiloon. Lähes ranteen vahvuinen musta letku oli kyseessä, ei mitään käsitystä mitä lajiketta, mutta jos käärme pelästyi niin pelästyi Helikin kun käärme luikerteli jaloista ja hipaisi Helin kantapäätä. Yyäääähh! Tarkoitus oli mennä snorlailemaan riutalle, joka on vain n. 30 metriä rannasta, jonne pystytimme telttamme, mutta vaikka respan täti sanoi, että ranta on turvallinen uida niin viereisellä rannalla on krokovaroitukset. Joten ei menty snorklailemaan. Uimassa tosin käytiin. Heli kävi hierotuttamssa rääkätyn kehonsa, tyyrissä “paremmille ihmisille” tarkotetussa hienostopaikassa ja nautti olostaan, kuten minäkin, minä tosin olutta juoden ja tätä blogitekstiä hahmotellen. Aurinkoisen ja rentoutuneen vaimon sain hieronnasta takaisin eikä tarvinnut edes kädestä vääntää kun tarjosin session päälle vielä coktailit. Aaah!