Takaisin itarannikolle

Darwinista ja Kakadusta lahdettyamme, mietimme eramaataipaleen aikana muutamankin kerran, etta miksi ihmeessa lahdimme pois paratiisista ja tulimme tanne aavikon viileyteen. Varsinkin aamuisin joutui aivan karaisemaan itsensa, etta tarkeni tulla pois makuupussin lammosta. Onneksi kuitenkin rannikolle paasyamme Townsvillen kaupunki nayttaytyi meille kauniina ja aurinkoisena. Vietimme kaupungissa 4 paivaa, silla ihastuimme siihen molemmat. Se oli jotain aivan muuta kuin aavikon kurjat kaupungit, tosin Joni tykkasi Mount Isan kaivoskaupungista. Townsvillen upeilla hiekkarannoilla saimme kylla ottaa aurinkoa lahes keskenamme, silla paikallisten mielesta nyt on talvi, vaikka lampoa on lahes 30 astetta ja merivesikin oli +25. Emme kuitenkaan pelkastaan lohonneet, vaan rannalla ollessamme soittelimme kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, saadaksemme toita. Normaalisti tahan aikaan sadonkorjuu on parhaillaan menossa, mutta tana vuonna on ollut liian kylmaa ja kolkkoa, ja sen takia kausi on myohastynyt. Toiden saanti ei siis todellakaan ole kovin helppoa. Lopulta saimme Ayr nimisesta kaupungista tiedon, etta toita voisi olla yhdella maissifarmilla ensi viikosta lahtien. Suuntasimme siis sinne. Olikin aivan mahtavaa, kun saimme oman huoneen paikallisesta hostellista ja sai tuoda rinkat pois autosta ja laittaa vaatteet vaatekaappiin. Ylellisyytta. Nyt sitten vain odotellaan toiden alkua ja toivotaan, etta ne todellakin alkaa ensi viikolla.
Viime aikoina kun on valilla ollut myos huonoa tuuria matkan varrella. Kakadussa olessamme yksi telttakeppi katkesi ja sita sitten aavikolla ollessamme tuskallisesti yritettiin korjata jeesus-teipilla, jonka loysin sattumalta Ulurusta yhden huoltoaseman pihalta. Onneksi teltan ostokuitti loytyi auton katkoista, joten paatimme parjata teltanromulla tanne rannikolle asti, etta paasemme vaihtamaan teltan uuteen. Townsvillesta loytyi oikea kauppa BigW, mutta valitettavasti heilla ei ollut tata kyseista telttaa jaljella, emmeka halunneet vaihtaa sita pienempaan malliin. Mukava infotiskin nainen soitteli Cairsiin ja Airlie Beachille ja varasi meidan nimelle Airlie Beachin viimeisen teltan. Ainoa ongelma oli vain se, etta sinne on matkaa 250 km ja nyt jaimmekin tahan lahistolle toita odottamaan. Menimme siis seuraavana paivana uudestaan kauppaa, ja kysyimme voisiko millaan tata telttaa lahettaa Townsvilleen. Infossa oli eri nainen toissa ja asiakaspalvelu huomattavasti heikompaa tasoa. Ensimmaisena han ilmoitti, etta meidan pitaa itse soittaa Airlie Beachin BigW:n ja jarjestaa itse teltan siirto. Seuraavaksi hanen mukaansa infotiskin puhelimella ei pysty soittamaan ulos liikkesta, joten han ei sita pysty tekemaan. Loppujen lopuksi han soitti jollekin pomolle, joka ehka talla viikolla soittaa ja tilaa teltan heille ja teltan saapuessa soittaa meille. Voi olla, etta sita puhelua saadaan odottaa...

Ei tama kuitenkaan ole ollut ainoa kasittamaton asiakaspalvelutilanne, vaikka yleensa ollaan saatu erittain hyvaa palvelua. Chartes Towerissa olessamme paatimme menna kaymaan paikallisessa kirjavaihdossa. Vaihtokirjoja oli mukava 3 kappaletta ja meille arvioitiin niiden hinnaksi 6$. Valitsimme siis hyllysta kaksi kirjaa, joiden myyntihinta oli yhteensa 6$, mutta kun olimme lahdossa, tama vanha nainen alkoi sekoilemaan ja pyytamaan 6$. Tilanne oli ihan uskomaton. Lopulta kysyin, etta jos emme anna vaihtokirjoja ollenkaan, niin mita meidan pitaa maksaa. Vastaus oli 6$, mika on ihan jarkevaa. Sitten kysyin, etta mita meidan pitaa maksaa, jos annamme nama kolme kirjaa vaihdossa teille. Ja vastaus oli 6$. Nainen oli siina vaiheessa jo niin sekaisin, etta ei voinut muutakuin lahtea pois vain omat kirjat mukana. Onneksi tama nainen ei ollut paikan oikea pitaja, vaan ainoastaan sijaisena oikean pitajan ollessa sairaalassa. Toivottavasti oikea pitaja paranee pian.

Teltta ei ole muuten ollut ainao asia, joka viime viikojen aikana on hajonnut. Kaasupullostamme loppui kaasu (onneksi vasta aavikko-osuuden lopussa), joten kokkailut omalla keittimella loppuivat siihen. Eika pullon tayttaminen onnistu, koska pullo on vuodella 1990 ja ruotsalaista mallia. Uuden ostaminen taas on vahan turhan arvokasta, koska todennakoisesti emme sita enaa tarvitse kovinkaan paljoa. Lisaksi matkan varrella huomasimme, etta didgeriduumme suusosassa oleva vaha oli sulanut muodottomaksi auringossa. Onneksi yhdella leirinta-alueen karavaanareista loytyi auttavainen mies, joka muokkasi vahan takaisin muotoonsa. Niinhan se on, etta yleensa kaikki jarjestyy, vaikka meinasi silla viikolla valilla usko loppua, kun tuntui etta kaikki hajoaa. Onneksi autoon ei tullut mitaan vikaa.


Ja onneksi matkan varrelta on muutama erittain upea kokemus jaanyt mieliin. Matarankassa ollessamme kavimme katsomassa (ilmaisen) esityksen barramundien ruokinnasta. Aivan uskomattoman kokoisia kaloja ja ne tosiaan soivat taman miehen kadesta. Ihan mieletonta. Ja mies jopa nappasi yhden kaloista kiinni ja nosti sen ilmaan meidan ihmeteltavaksemme. Laitoin tuohon videon siita. Helppoa kalastamista. Toinen elainmaailmaan liittyva kokemus oli Townsvillessa, kun menimme katsomaan ammattilaisten rodeokisaa. Osa harista oli ihan hulluja, mutta niin taytyy olla myos ratsastajien ja erityisesti rodeoclownsien, jotka kiinnittavat haran huomioon itseensa ratsajan tiputtua. Kaykaa katsomassa PBR sivuilta http://www.pbrnow.com/.

Australia: Bits and Pieces

Neljassa kuukaudessa ehtii jo hieman tehda havaintoja Australiasta ja australialaisista. Siksipa koitamme koota hieman luonnekuvausta molemmista.

Elamantyyli taalla on rentoa. Mihin tahansa menet ja miten paha tai hyva tilanne onkaan, australialainen sanoo sinulle: "No worries", ei huolia. Saatat kuulla sen lukuisia kertoja yhden keskustelun aikana. Australian slangin oppii helposti, ja muutamia hauskoja eroja jaykempiin englantilaisiin seka konservatiivisempiin amerikkalaisiin on.

Muutamia esimerkkeja Ozin slangista:

schooner = pieni kalja
pint = iso kalja
mozzie = moskiitto
sanger = voileipa
chokkie = suklaa
sheila = nainen
bloke = mies
sunnies = aurinkolasit
thongs = varvastossut
oldies = vanhemmat
servo = bensa-asema
ute = avolava-auto

Jos mainitset olevasi Suomesta, todennakoisesti reaktio on hieman yllattynyt kulmakarvojen kohotus ja suun pyoristys: "Vauuu". Lahes kaikki tuntuvat pitavan Suomea eksoottisena paikkana. Monet ovat sanoneet, etta olemme ensimmaiset suomalaiset, jotka he ovat tavanneet. Eipa taalla kylla suomalaisiin pahemmin olla tormailtykaan. Kaksi matkalaista tapasimme Melbournessa ja suomalaisyhteison Redcliffessa, mutta siina kaikki. Emme ole liioin tormailleet muihinkaan skandinaaveihin. Saksalaisia ja ranskalaisia seka englantilaisia reppureissaajia sen sijaan riittaa jokaiseen kylaan ja kaupunkiin lajapain. Australialaisten kasitys Suomesta on yleensa, etta se on taysin vastakohta Australialle ja siella on todella kylma ja lunta ympari vuoden. Sita tunnutaan pitavan kauniina lumisena jylhien pohjolanihmisten maana. Yllattavan hyvin ihmiset kuitenkin tietavat missa Suomi sijaitsee. Eivat toki kaikki, sita on ehdotettu Ranskan naapuriksi ja pahimmillaan on kysytty, etta eikos se ole siina Kanadan vieressa? Lapin kaamos ja revontulet seka poroajelut on myos tiedossa, tosin aina on korjattava, etta ne kuuluvat vain Suomen pohjoisosaan. Ne jotka Suomessa ovat kayneet suhtautuvat siihen ehka vielakin intohimoisemmin ja olempa tormannyt yhteen pariskuntaan, jotka olivat asuneet Tampereella puolivuotta. He pitivat yhta leikkaria Traralgonissa Victoriassa ja tamperelaisena sain hieman alennusta.

Yotaivas tallakin puolella palloa on erittain mielenkiintoinen. Linnunradan voi nahda jokaikinen yo, erityisesti kun kuu on pienimmillaan. Muutamia huomioita tahtitaivaasta taalla on mainittava. Ensinna miten loydat tahtien avulla pohjoisen? Helppoa, etsit vain taivaalat tahtien muodostaman nuolen, joka osoittaa suoraan pohjoiseen. Etela loytyy yhta helposti kun etsit kirkkaimmat tahdet taivaalta, jotka muodostavat Southern Cross -tahtikuvion, joka loytyy myos Australian lipusta. Kyseisella tahtikuviolla on suuri merkitys Australian historiassa, silla sen nimeen vannoivat kapinalliset ennen Eureka Stockade taistelua, jonka tuloksena Australian vapaus ja demokratia sai alkusykayksensa. Sita onkin verrattu Bastillen taisteluun Ranskassa seka Bostonin teekutsuihin USA:ssa. Kyseessa on sama taistelu, josta kerroimme aikaisemmin ja sama jonka pohjalta tehdyn shown naimme Sovereing Hillsilla Ballaratissa.

Australiassa asiakaspalveluun panostetaan paljon. Silla on myos tyollistava vaikutus, silla paikoissa joissa Suomessa on vahan tai ei ketaan toissa niin taalla tyontekijoita tuntuu riittavan. On jopa tullut nahtya pienimmilla bensa-asemilla tankkauspalvelu. ON tama myos toisaalta holhousyhteiskunta. Kielto- seka kehotuskyltteja, lappuja ja mainoksia riittaa maan joka kolkassa. "Ei hattuja ravintolassa kello kuuden jalkeen.", "Ei sisaan hihattomassa paidassa, rikkinaisissa vaatteissa, sandaaleissa, jne". Pohjois Territoriossa asia on viety viela hieman pidemmalle rajoittamalla alkoholin myyntia ja kieltamalla julkinen juopottelu seka pornografia koko osavaltiosta. Ja Australiatyyliin tietenkin asiaan kuuluvilla jarjettomilla uhkasakoilla. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Niinpa taalla myos huolehditaan ihmisten hyvinvoinnista. Voit esimerkiksi soittaa ilmaisiin auttamispuhelimiin jos sinulla on minkaanlaisia seksuaali- tai riippuvuusongelmia. Radio toistaa naita mainoksi jatkuvasti.

Jos me kuvittelimme, etta meilla on hirvittavasti tavaraa mukanamme, niin olimme vaarassa. Kun australialainen lahtee kamppailemaan on hanella koko oamisuutensa veneesta lahtien mukana (jopa aavikolla). Olemme nahneet jos jonkinmoista viritelmaa. Ensinnakin kaikilla on poskettomat maastoautot. Niiden perassa elamaa suurempi asuntovaunu, vene auton katolla tai vaunun perassa. Ja jos matkustat asuntovaunulla tai bussilla niin melkovarmasti perasta loytyy pieni maasturi tai henkiloauto. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) on vastaan tullut bussi joka veti perassaan asuntovaunua. Telttaviritelmiakin on jos jonkinmoisia, lahtien peravaunusta repaistavasta kolme-huonetta-ja-keittio -ratkaisusta aina telttakylaan omalla vessalla ja suihkulla. Jarjetaan kaikilata loytyy matkastaan retkituolit ja poydat jotka kasataan aina teltan tai vaunun eteen, jonka jalkeen luxusmallinen kaasugrilli laitetaan tulille. Jaakaappi kuuluu tietenkin myos jokaisen itseaan kunniottavan retkeilijan vakiovarustukseen. Maastureista ja pikkuautoista loytyy tietenkin karjapuskurit kenguruiden ja muiden otusten varalta.

Meidan matkamme etenee vaajaamatta ja puolivalikin jo ohitettiin. Alicesta lahdettyamme ensimmainen pysahdyspaikkamme oli Devils Marbles, alue keskella aavikkoa johon on keraantynyt valtavia kivilohkareita jotka ovat kasautuneet toistensa paalle painovoimaa uhmaten (kuva ylla). Aavikon vaihtuessa Top Endin trooppiseen maisemaan saavuimme Matarankaan, jossa pulahdimme palmujen keskella virtaavaan kuumien lahteiden lammittamaan jokeen. Joen vaitettiin olevan vapaa krokotiileista, ja vaikka sinne muutama eksyisikin niin niiden pitaisi olla makean veden veijareita, jotka ovat ujompia kuin akressiiviset suolaisenveden serkkunsa. Matarankasta jatkoimme Katherinen kuumien lahteiden kautta Flichfield National Parkiin. Sielta loysimme jalleen mielettomia maisemia seka Helin kauan kaipaamia vesiputouksia, joihin paasi uimaan. Jotkut putoukset tosin oli suljettu krokotiilien vuoksi. Paikallistimme myos maanpaallisen paratiisin Buley Rock Holesta. Sielta ei olisi millaan malttanut lahtea pois ja sinne halajamme takaisin. Kyseessa on useiden pienien koskien tayttama virta, joiden valilla on altaita joihin pystyi hyppimaan viereisilta kallioilta. Koskissa pystyi lokoilemaan ja nauttimaan polttavan kuumasta auringosta samalla kun virtaava vesi viilensi mukavasti. Vain allasbaari puuttui. Kertakaikkisen rentouttavaa. Videosta saa hyvan kasityksen ko paikasta.

Top Endin ilmasto on todella kuuma ja kostea. Kaikki Thaimaan matkaajat varmasti tietavat hikisen tunteen. Darwin, eksoottisin kaikista osavaltioiden paakaupungeista nayttaytyi meille kauniina, siistina ja lampoisena. Sinne ajaminen Adelaidesta otti hieman yli 5000 kilometria. Parhaimmillaan paivamatkat olivat yli 700 kilometria. Kaupungin lukuisat aborginaalit olivat aivan toisenlaisia kuin etelan ja keskiosan pummikulttuuria suosivat abot. Paljon toissakayvia aboja ja kaupungissa emme huomanneet epasiisteja pummeja kadunkulmissa. Darwinin suositulla Sunset Marketilla tapasimme Jackin, Mulu-heimoon kuuluvan didgeridoiden tekijan. Han valmistaa soittimet itse alusta loppuun aina maalauksia myoten. Han antoi soittonaytoksia ja yksityisopetusta kun itsekin kokeilin soittamista. Heti kun ensimmaisen aanen sain soittimesta kuulumaan, olin koukussa. Lopulta useiden harjoituksien ja vinkkien jalkeen lunastimme oman soittimemme, jolla jatkamme harjoittelua. Kuvassa alhaalla Kakadun luonnonpuiston Ubirusta loytyva "Inkamaisema", paikka jossa Crocodile Dundee -leffa on kuvattu.

Matkan seuraava kohde, seka luonto- etta kulttuuriarvonsa vuoksi maailman perintokohteeksi listattu Kakadu National Park oli yksi matkan must see -paikoista. Puiston alueella on lukuisia kalliomaalauksia tuhansien vuosien takaa ja aina ensimmaisten valkoisten saapumiseen asti. Osa todella taidokkaita ja monet niista kertovat ikiaikaisia tarinoita. Puisto kuhisee krokotiileja, joten on parempi pysytella poissa vesistojen lahelta ja uiskennella vain uima-altaassa. Kuvassa yksi monista puiston varoituskylteista.

Taste of the Outback

Flinders Ranges oli jo esimakua Australian Outbackista ja sielta lahdettyamme teimme viimeiset varustelut Port Augustassa ennen pitkaa aavikon ylitysta matkallamme aina Darwiniin asti. Auton huollatimme jo Adelaidessa, silla sen on todellakin parempi olla kunnossa kaikin puolin koska lahimpaan ihmisasutukseen saattaa pahimmillaan olla matkaa yli 300 km. (Kylien valiset etaisyydet ovat 200-600 km). Vesi- ja ruokavarastot on myos oltava riittavat, jotta pahan paikan tullen selviaa muutaman paivan ilman, etta tarvitsee lahtea kenguruita metsastamaan ja vesikuoppia kaivamaan.

Kun varustelut oli suoritettu ja tankki taytetty, olimme valmiit lahtemaan aavikon ylitykseen uskollisella Hondallamme. Voisi helposti olettaa, etta matkasta tulisi yksitoikkoinen, mutta jo matkan ensimmaiset kilometrit osoittivat oletuksen vaaraksi. Australian aavikko osoittautui maisemiltaan alati muuttuvaksi. Maisemat saattoivat muuttua totaalisesti aivan lyhyen ajan sisalla. Erikokoista puskaa ja kivikkoa, paljon eri vareja, punaista, vihreaa, keltaista, ruskeaa, violettia, sinista, oranssia. Valilla kumpuilevaa, mutta enimmakseen tasaista. Nakyipa alkumatkalla muutama suolajarvikin. Elaimisto aavikolla on myos rikasta. Paljon erisorttisia lintuja, liskoja ja nisakkaita. Villihevosia ja -kameleita olemme jo nahneet. Ja kun kerran aavikolla ollaan niin kokeilimme tietenkin kameliratsastusta. Mukavaa puuhaa ja kamelitkin tottelivat hyvin kunhan oli tiukka komennoissaan. Maantiejunia aavikolla tulee yhtenaan vastaan. Kolme peravaunua ja pituutta 53,5 m. Olemmepa nahneet yhden tapauksen, jolla oli viela viimeisessa vaunussa kyydisssa kaksi pienenpaa rekkaa. Kukkaron paalle matkustaminen keskiaustraliaan ottaa, silla valimatkat ovat valtavia ja bensa kalliimpaa kuin rannikolla, samoin kuin kaikki muutkin tuotteet.

600 km matkustuksen jalkeen saavuimme ensimmaiseen maaranpaahamme Coober Pedyyn, joka on maailman opaalipaakaupunki. Senpa vuoksi teimme kierroksia opaalikaivoksissa ja koitimme oppia jotakin. Lahes kaikki kaupungissa on maan alla, kodit, ravintolat, hotellit, koska maan alla lampotila pysyy yhtenaan 24:ssa asteessa. Mekin pystytimme telttamme maan alle. Lampotilan lisaksi (yot voivat olla todella kylmia) toinen hyva puoli on, etta maan alla ei ole karpasia. Paivisin niita riittaa kuin sienia sateella ja jostain syysta ne haluavat kaikki porrata silmiisi, korviisi, nenaasi ja suuhusi. Kaikkeen tosin tottuu ja nyt viikon jalkeen ei niihin enaa niin kiinnita huomiota. Kaupungissa on myos paljon kauniita maanalaisia kirkkoja, joihin tutustuimme. Kokeilimme myos noodlingia, opaalien etsintaa kaivuujatteista, josta osa paikallisista saa elantonsa. Tosin he kayttavat nykyaikaista tekniikkaa kun me taas tongimme paljain kasin. Loysimme siita huolimatta muutaman pienen opaalikiven joista mahdollisesti saamme korun teetettya. Coober Pedy on toiminut usean elokuvat kuvauspaikkana, mm. Mad Max 3 seka Mars: The Red Planet (Punainen planeetta).

Matkan seuraavaan kohteeseen Kings Canyonille oli matkaa 800 km. Olimme kuulleet toisilta matkaajilta, etta ko. paikka on todellakin nakemisen arvoinen ja joidenkin mielesta jopa vaikuttavampi kuin Uluru, joten olihan se paastava omin silmin nakemaan, nyt kun muutenkin kulmilla olimme. Koukkaus kanjonin kautta kannatti silla emme ole niin upeita maisemia missaan nahneet. Viime vaelluksestamme oppineina teimme vain paivavaelluksen kanjonin ympari. Talla kertaa nousu ei vaatinut kovin paljon vuorikiipeilytaitoja vaan saimme enemmankin keskittya maisemien ihailuun. Niissa riittikin ihmettelemista. Kallioiden paalle muovautuneiden "Lost City" -muodostelmien nakeminen oli pysayttava kokemus. Kanioni on 100 metria korkea halkeama. joka muistuttaa hiukan Arizonan Grand Canyonia, tosin on vain huomattavasti pienempi.
Kings Canyonilta olikin sitten Ulurulle (Ayers Rock) 400km. Kartalla tosin vain pienen pieni tienpatka. Uluru on paikallisille aborginaaleille pyha kivi ja kun se heidan omistukseensa vuonna 1985 annettiin, on valtio sen jalkeen maksanut alueesta vuokraa. Taman vuoksi nykyaan myos kaikkialla kehotetaan ettei kivelle kiivettaisi, mutta koska se on kuitenkin sallittua ja ylos johtaa merkitty reitti, oli houkutus kiiveta liian suuri. Emme tosin olleet ainoita, jotka eivat kehotuksista piitanneet vaan lahes jokainen kynnelle kykeneva lahti huipulle kiipeamaan. Vaikka reitti huipulle kulkeekin kiven loivimmasta kohdasta on nousu silti fyysisesti vaativa ja vaikken korkeanpaikankammosta karsikaan niin alas katsoessa tuntui, etta yksikin harha-askel johtaa putoamiseen. Eika nousun vaarallisuudesta turhaan varoitellakaan silla yli 35 ihmista on nousua yrittaessaan kuollut, joko sydankohtaukseen, putoamiseen tai molempiin. Huipulle kiipeaminen otti lahes kaksi tuntia, mutta vaiva palkittiin unohtumattomalla kaikkialle ymparille levittaytyvalla nakymalla Australian kiehtovaa aavikkoa. Eipa sen komeampaa evaidensyontipaikkaa taida kovin helpolla loytaa. (Mita nyt Kings Canyon?!). Alastulo olikin sitten hivenen helpompaa eika siihen tuhrautunut kuin tunti.

Seuraavana paivana oli sitten vuorossa kivaen kiertaminen. Sita katsellessa alkaa tuntemaan itsensa kovin pieneksi ja ymmartamaan aborginaalien suhtautumisen kiveen ja sita kautta luonnon ymmartamiseen. Kolme tuntia kiven kiertaminen kesti. Matkan varrella on paljon aborginaaleille pyhia paikkoja, miehille ja naisille erikseen, joiden kuvaamisesta tai niiden lahelle menemisesta rapsahtaa $6000 sakot.

Aborginaaleilla kaikki lait ja kulttuuri perustuvat tarinoihin uniajasta. Nama tarinat ovat kaikilla kieliryhmilla erilaisia ja eri kieliryhmia Australiassa on 250 ja niiden eri murteita n. 700. Osa 250 eri kielesta ovat keskenaan aivan erilaisia, kuin vertaisi italiaa ja japania tai suomea keskenaan. Taman vuoksi myos Uluruun liittyvat tarinat ovat kaiken perusta paikallisille aborginaaleille. Tarinoiden kautta isovanhemmat opettavat lapsenlapsilleen lait seka elamassa tarvittavat tiedot. Sukulaiset opettavat lapsille kaikki taidot mita he elamassa ja elaakseen tarvitsevat, miehet pojille ja naiset tytoille. Kaikki tieto kulkee suusta suuhun.

Aborginaalien yhteisot ovat pienia ja toimivia. Kaikki tarpeellinen on olemassa, joten miksi muuttaa toimivaa systeemia? Sen vuoksi heidan kulttuurinsa onkin jatkunut samanlaisena vuosituhansia. Kun taas valkoinenmies haluaa kehittya, olla tehokkaampi, tuottaa enemman ja nopeammin, joka on tuonut paljon hyvaa, mutta tuo mukanaan aina uusia ongelmia. Aborginaaleilla kaikkeen on ratkaisu, ei ole syyta muuttaa mitaan, jottei elaman tasapaino jarkkyisi. Tama mentaliteetti on niin syvassa, etta he eivat ole sopeutuneet lansimaiseen kulttuuriin vaan sen kanssa tekemisiin joutuessaan tulevat ongelmaksi kaupungeissa.

Suurin ongelmien aiheuttaja on alkoholi, jota abot eivat osaa kasitella samoin kuin valkoiset. Olemme nahneet liikaa tata rappiota kaupungeissa. Taalla ei ole valkoihoisia pummeja kaduilla vaan he ovat kaikki jarjestaan aboja. Yhteiskunta myos osaksi aiheuttaa naita ongelmia antamalla aboille erivapauksia ja maksamalla avustuksia samalla kaantaen selkansa itse ongelmalle. Kaikki abojen ajamat autot mita olemme nahneet ovat olleet ilman rekisterikilpia ja ilman rekisteritarraa. Eika niiden tieturvallisuudesta ole mitaan takuita. Muutenkin heilla tuntuu olevan eri lait, eli poliisia ei kiinnosta mita he tekevat. Vaikka suurin osa kaupungeissa asuvista aboista nayttaa ja haisee pummeilta on heilla silti taskuissaan uusinat huutoa olevat kannykat. Alkujaan valkoinenmies yritti soputtaa aboja omaan kulttuuriinsa laittamalla heidan lapsensa pyhakouluun, mutta sekin lopetettiin tuloksettomana. Kaikki muutkin yritykset ovat jaaneet tuloksiltaan laihoiksi. Todennakoisesti seuraavat sukupolvet sopeutuvat jo paremmin ja ehka lopulta kulttuurit sulautuvat yhteen. Niin jyrkasti erilaisien kulttuurien yhteensovittaminen vie aikaa.