Arjen sietämätön keveys

Hei taas mussukat. Kirjotettavaa riittää jälleen uudesta työstä sekä omasta kämpästä. Eli reissut on nyt vähäksi aikaa reissattu ja on tullut aika korjata hieman matkabudjettia. Homma aloitettiin maanantaina muuttamalla omaan luukkuun. Kuinka paljon sitä voikaan arvostaa omaa paikkaa kun ollaan oltu telttamajoituksessa kohtuu kauan. Kokeilkaapa itse, nukkukaa teltassa puoli vuotta jotakuinkin säännöllisesti niin takaan, että sen jälkeen se oma asunto tuntuu aivan palatsilta. Koitan nyt vain saada asioita perspektiiviin, sillä teistä voi tuntua oudolta kun hehkutamme meidän räkäistä luukkuamme. Koittakaa kestää.

Eli maanantaina siis muutettiin omaisuutemme Abbott Streetille Inghamiin. Nyt on tilaa elää ja olla ihan miten haluaa. Kämppä sisältää ison olkkarin, kaks makkaria, suihku/pesutilat, keittiön sekä parvekkeen. Autopaikkakin löytyy sekä pyykkitila. Ainoastaan sauna puuttuu. Pitänee vierailla taas Kankaiden luona niiltä kun se sauna löytyy. Oman kämpän muutamia hyviä puolia luetellakseni; oma keittiö, eli olen jälleen keittiöni herra eikä sitä tarvitse jakaa kenenkään kanssa, sohva, ei tarvitse varmastikkaan perustella, tottakai ikioma vessa ja suihku, ei tarvitse pukea vaatteita ja kenkiä kun aamulla tallustelee pissille. Eli loppupäätelmänä me elämme nyt niinkuin ihmiset omassa huushollissa. Ja meillä on jääkaappi ja jääkaappimagneetti. (Kaikilla pitää olla jääkaappimagneetti, jonkinlainen ihmisyyden määritelmä sekin.)






Nyt kun on hehkutettu Abbott Streetin palatsia, Alavien uutta residenssiä niin piti meidän vähän töitäkin tehdä, että saatiin linna asuttavaan kuntoon. Maanantai ja tiistai kuurattiin koko komeus lattiasta kattoon. Ja voitte uskoa, että oli aikas törkystä hommaa. Ei kuitenkaan mitenkään vastenmielistä puuhaa kun sitä ei ole tehnyt puoleen vuoteen (yksi telttaasumisen hyviä puolia). Ja vaivanpalkaksi saimme pari yötä asua ilmaiseksi. Ollaan jo nautittu omasta rauhasta ja keittiössäkin ollaan oltu luovia. Halusin tässä yhtenänä päivänä karjalanpiirakoita, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Heli oli etukäteen asian suhteen hyvin skeptinen, mutta olin lujassa uskosssa, että yrittänyttä ei laiteta. Joten, Heli keitti riisipuuron ja minä tein munavoin ja taikinan (tosin ilman ruisjauhoja kun niitä ei ihan helpolla täältä löydä) ja leivoin piirakat valmiiksi. Syötäviä niistä tuli eikä kovin kauaa mennyt kun ne jo tuhottiin.


Hieman voisin myös turistä uudesta työstä. Jos ensin laitetaan homman rankkuus oikeaan kategoriaan, eli vesimelonit on helpompia kuin kesäkurpitsat ja rankempia kuin rypäleet. Pirun painavia vaan nuo melonit on, sellaset 10-15 kiloo kipaleelta. Pähkinänkuoressa mitä me päivisin tehdään. Päivä alkaa laatikoiden teolla, taittelemme pahvit ja naulaamme ne kiinni lavaan. Yhteen laatikkoon sopii 300 kiloa vesimelonia. Kun laatikot ovat valmiit niin suuntaamme pellolle. Kaikki hyppäävät traktorin peräkärryyn, johon sopii kuusi laatikkoa joissa sitten matkustetaan. Päät vaan näkyy kun niissä istutaan. Pelolla kuljemme rivissä ja poimimme tielle osuvat valmiit melonit (valmiiden melonien valinta on sitten taas melkoista tiedettä). Poimitut melonit heitämme ketjussa mieheltä (tai naiselta) toiselle, aina traktorin perään asti jossa joku on laittamassa niitä laatikoihin. Kaikenkaikkiaan melko leppoista puuhaa. Paljon siihen tosin vaikuttaa paikan ilmapiiri joka on todellakin leppoisa. Työporukkamme on yllättävän pieni sillä meidän lisäksemme farmilla työskentelee kaksi pariskuntaa Saksasta sekä yksi paikallinen sankari sekä farmaripariskunta ja heidän kaksi poikaansa.


Työpäivät ovat pitkiä ja palkkakin on paras mitä tähän asti olemme mistään saaneet. Eli hyvin on pullat uunissa. Palatakseni pomintavalmiiden melonien valitsemisen tieteeseen, niin niiden pitää olla sopivan kokoisia, oikean värisiä ja melonin kannassa olevan lehden tulee olla kuollut eivätkä ne saa olla auringossa palaneita. Ideaalitilanteessa kaikki kriteerit täyttyvät, mutta mikäli jokin kriteeri ei täyty niin sitten sovelletaan ja lopulta valinta tehdään musta tuntuu -periaatteella. Farmaripoppoon suhtautuminen meloneihin on myös kovin intiimi sillä niihin viitataan aina “he” tai “she” eli niitä puhutellaan hän muodossa. Tyyliin “hän on valmis poimittavaksi” tai “hän voi vielä jäädä”. Melko vetelä olo aina työpäivän jälkeen kuitenkin on kun 8 tuntia on hikoillut jumppapalloja pellolla heitellen. Pysyypähän hyvässä kunnossa. Mikä parasta, saamme niin paljon vesimeloneja kuin haluamme. Ja meillehän kelpaa. Kiitos vaan.

Seikkailu pohjoisessa OSA II

Jos viime viikko matkusteltiin pikkukylistä vielä pienempiin kyliin, niin tällä viikolla oli tarkoitus suunnata hieman suurempiin kyliin. Ensimmäinen etappi oli kaunis Port Douglasin kaupunki, johon molemmat ihastuttiin ensisilmäyksellä. Port Douglas on lähempänä päiväntasaajaa kuin Fizi tai Tahiti, joten se on erittäin suosittu rikkaiden ihmisten rantalomakohde ja hintataso sen mukainen. Ihana paikka, mutta jos asumaan pitäisi/saisi jäädä, niin kyllä me molemmat valittaisiin silloin Cairns, johon Port Douglasin jälkeen suunnattiin. Kaupunki täynnä kahviloita, ravintoloita ja jos jonkinmoista kuppilaa. Löydettiin jopa muutama paikka jossa backpackerit saa ilmaista ruokaa iltasella... Kaupungin vielä kruunas keskeisellä paikalla oleva laguuni, jonka laitamilla mekin yksi lauantai päivä hengattiin auringosta nauttien ja kirjoja lueskellen. Voiko enää parempaan tapaan viettää päiväänsä? Itseasiassa kyllä voi, ja seuraavaksi onkin muutama esimerkki näistä tavoista, ne ei vaan valitettavasti ole yhtä halpoja kuin tuo laguunin rannalla loikoilu.


Riutalle retkelle – Finding Nemo

Port Douglasista lähdettiin jälleen käymään Valliriutalla, tällä kertaa ei tosin sukeltamaan menty vaan päätettiin ihastella koralleja ja kaloja snorklailemalla. Jos Whitsundaylla ajateltiin, että ompas kaunista, niin näillä leveysasteilla oli uskomattoman paljon hienompaa. Oli olo kuin uisit suuressa akvaariossa, joka puolella oli värikkäitä kaloja isoja ja pieniä. Suurin kala mikä nähtiin oli lähes kaksi metrinen barrakuuda, ihan mieletön. Itseasiassa nähtiin niitä ihan parveksi asti, taisi siinä kymmenkunta kalaa olla. Viime reissulla jäi Nemo näkemättä, joten tällä kertaa meillä oli tavoitteena löytää klovnikaloja, ja tavoite toteutui. Suosikkikaloja ehdottomasti. Hyvänä kakkosena oli kummallisen näköinen trumpettikala, se muuten sitten muistuttaa ihan trumpettia, siitäpä nimi. Nähtiin me myös jälleen Maori Wrasse, jollaisesta ollaan jo aikaisemminkin kerrottu, tosin tämä kaveri ei tahtonut tulla silitetyksi vaan päättäväisesti se uiskenteli meistä poispäin. Ja Joni näki myös HAIN, kyseessä reilun metrin mittainen riuttahai, mutta onneksi senkin suunta oli meistä poispäin. Paljon siis nähtiin, riutalla elääkin 1500 erilaista kalaa, 4000 erinmoista nilviäistä, 400 sienilajia ja 300 korallilajiketta, joten näkemistä riittää. Valitettavasti ei vaan yhtään valtavan kokoista kilpikonnaa nähty ja valaskausikin oli juuri viikko sitten loppunut, eikä yhtään mattimyöhästä enää näillä vesillä uiskennellut. Olis se ollutkin hienoa päästä uimaan valaiden sekaan. Tiesittekö muuten, että Suuri Valliriutta ei ole yhtenäistä riuttaa vaan se koostuu n. 2800 yksittäisestä riutasta. Me ollaan nyt käyty kahdella riutanpalasella, joten muutaman kerran pitää vielä merelle lähteä, jos jokaisella tahtoo vierailla.


Tiputus taivaalta

Vuoden päivät minä olen höpöttänyt laskuvarjohypystä ja vähitellen Jonikin innostui asiasta. Muutaman kerran ollaan oltu jo menossa, mutta hinnat on hirvittänyt, mutta nyt löydettiin hyvä tarjous, joten ei muutakuin rahat tiskiin ja hyppäämään oltais oltu menossa samantien, mutta valitettavasti siltä päivältä oli hypyt jo hypitty. Laskuvarjohyppy siis siirtyi seuraavaksi päiväksi, no olipa jotain mitä odottaa... Valitettavasti hyppyaamuna vain herättiin vesisateeseen, tiekkö milloin viimeks vettä satanu saati edes pilviä näkynyt taivaalla. Ennen hyppyä ehti pilviverho hieman rakoilla, mutta valitettavasti ne silti hieman rajoitti maisemien katselua. Eipä tainut kumpaakaan edes hirvittää hyppääminen, ainoastaan lentokoneessa oli turvoton olo siihen asti, että sut oli köytetty siihen henkilöön jonka selässä se laskuvarjo oli. Tandem-hyppy kun oli kyseessä, niin ihan yksin ei tarvinnut hypätä. Niin vaan tultiin molemmat alas lentokoneesta hieman suorempaa reittiä, 14 000 jalasta eli n. 4,3 kilometristä. Vapaata pudotusta kesti minuutin verran ja voin kertoa se on aivan tajuttoman upeaa. Ja äiteille ja iseille tiedoksi, että valitettavasti emme aio jättää ensimmäistä hyppyä viimeiseksi, vaan suunnittelemme jo kovasti seuraavaa kertaa. Joni itseasiassa ihastui hyppäämiseen niin paljon, että haaveilee laskuvarjohyppykursista ja luvasta hypätä ihan ominpäin. Ja jos joku ei usko, että me todellakin hypättiin vapaaehtoisesti, niin mun hypystä on olemassa videomateriaalia.




Jotain kurjaakin paratiisissa tosin oli, jouduimme nimittäin jo kolmannen kerran varkauden uhriksi. Ruokakassimme oltiin pengottu Cairnsin leikkarin keittiössä läpikotoisin, mutta mukaan oli tällä kertaa kelvannut vain litran limukkapullo. Epäillään, että joko asialla oli janoinen muksu tai sitten jollain lauantai-illan juomingeissa oli loppunut lantrinki kesken. Ensimmäisen kerran, kun meidän ruokia varastettiin, niin silloin vietiin samantien koko kassi. Tämä tapahtui Ayr:ssä meidän pitkäaikaisimmalla leikkarilla ja todennäköisesti syyllisenä oli ranskalainen pariskunta, joka samaisena aamuna jatkoi matkaansa. Valitettavasti oltiin vain juuri edellisenä päivänä tehty koko viikon ruokaostokset, joten menytys oli aikamoinen. Onneksi omistajapariskunta lupasi meille seuraavalle viikolle ilmaisen vuokran lohdutukseksi. Loppupeleissä taidettiin jopa muutama kymppi jäädä voiton puolelle. Ja näiden kertojen välissä ollessamme Cooktownissa kaksikin kertaa omaisuutemme joutui vääriin käsiin. Ensin joku pölli toisen kylmäkallemme pakkasesta ja sitten joku joi kylmässä olleen jääteemme, jätti vain tyhjän pullon jäljelle.

Näistäkin huolimatta meillä oli uskomattoman hieno loma. Päätettiin vielä Pohjois-Queenslandin reissumme samoihin paikkoihin, kuin joista se aloitettiin. Viimeinen yö viettettiin Paronella Parkissa ja kun ilmaiseksi päästään nyt alueelle, niin osallistuttiin vielä iltakierroksellekin. On se vaan upea paikka. Ja seuraavana päivänä käytiin uimassa Mission Beachin paratiisirannalla, ennenkuin ajettiin auto parkkiin Inghamiin ja kannettiin muuttokuorma autosta uuteen asuntoomme. Loppuviikosta olisi tarkoitus jatkua taas työn raskaan raataminen. Lisää asunnosta ja töistä seuraavassa blogissa.

PS. Jiwin eli rakkaan autoomme matkamittariin pyörähti komean miehiset lukemat, kun 400 000 km paukahti rikki Mission Beachillä.

Seikkailu pohjoisessa OSA I

Eilan ja Hannun luona tuli vietettyä sitten yö poikineen ja samalla päästiin tutustumaan hieman lähiseutuun, farmin naapureihin sekä farmareiden sukulaisiin ja tuttaviin. Kävimme katsastamassa läheisen Wallaman Falls vesiputouksen, joka on Australian korkein laatuaan. Komeahan se olikin, 305 metrin pudotus alhaalla olevaan altaaseen, joka sekin on 20 metrin syvyinen. Vesiputouksia tässä osassa Australiaa riittääkin ja vaikka ne komeita ovatkin niin tulevalla matkallamme pohjoisemmaksi saamme niistä vielä todellista mieliharmia. Perjantai-iltana farmilla on aina “Happy Hour”, jolloin naapurit kokoontuvat syömään ja juomaan ja näin talvisin myös sauna lämpiää. Saunaa olikin jo odotettu ja ensimmäisistä löylyistä puoleen vuoteen sitten nautittiinkin pitkän kaavan kautta. Oli hauskaa tavata “kylänmiehiä” ja nauttia illan viiletessä muutama olut. Kielenä oli englanti vaikka toki suomeksikin välillä höpötettiin kun osa naapureistakin on suomalaisia. Yksi sukulaisista joita tavatiin oli Hannun siskon mies, sisilialaista syntyperää oleva Joe, joka heti kättelyssä tarjosi meille töitä ystävänsä vesimelonifarmilta. Tietenkin olimme kiinnostuneita ja olipa Joella tarjota meille myös asunto vuokralle töiden ajaksi. Järjestely sopi meille paremmin kuin hyvin, joten otimme työn vastaan ja asuntoakin kävimme katsomassa. Työt alkavat kahden viikon kuluttua ja kestävät noin kuukauden. Meille jäi nyt hyvin aikaa tutustua ensin Pohjois-Queenslandiin ja pitää vielä hiukan lomaa.

Matkamme pohjoiseen alkoi vierailulla tulevalla työpaikallamme ja kaikki vaikutti siltäkin osin hyvältä. Farmari oli rennon oloinen ja kertoili, että työ on rankkaa ja, että työ on rankkaa. Luultavasti se on ihan mukavaa. Ainakin saamme nukkua OIKEASSA sängyssä ja meillä on KATTO päämme päällä. Niin ja ennenkaikkea meillä on oma SOHVA, jolle voi rojahtaa töiden jälkeen. Kaikille muille ehkä itseestään selvyyksiä, mutta meille luksusta. Kyllä se matkailu opettaa ja avartaa mieltä.

Ensimmäinen pit stop oli Mission Beach, joka ei hääppöinen kyläpahanen ollut, mutta ranta oli todella upea. Oikea trooppinen paratiisiranta hienoine hiekkoineen ja korkeine palmuineen. Tykkäsimme siis rannasta, mutta emme jääneet yöksi sillä hinnat oli asetettu asteikolle “rikas turisti”, mikä sekin lienee kun paikka oli pullollaan backpackereitä. Ajoimme siis hiukan lisää ja jatkoimme matkan yhteen hienoimmista kohteista, Paronella Parkiin, joka on 1930-luvulla rakennettu teemapuisto, jonne pystytimme telttamme. Puisto oli niin vaikuttava, samoin kuin tarina sen taustalla, että koitan tiivistää sen tähän blogiin. Koko Paronella Parkin takana on yksi mies unelmineen, espanjalainen José Paronella. Hänen suurin unelmansa oli rakentaa itselleen linna, ei todellakaan unelma pienimmästä päästä, mutta Josépa rakensi puistoonsa kaksi linnaa. Puiston alueella on myös komea vesiputous, joka on suurin syy miksi hän valitsi puistolleen juuri sen paikan kuin valitsi. Putouksen voiman hän valjasti tuottamaan sähköä puistolleen ja tämä oli 1930-luvulla kun viereinen Mena Creekin kylä sai sähkön vasta 1950-luvun lopulla. Kaveri oli todellinen visionääri, joka onnistui siinä missä moni olisi jo alkuunsa lyönyt hanskansa santaan. Rahat unelmalleen hän hankki raivaamalla metsäisiä maita sokeriruokofarmeiksi ja myymällä ne uusille tilallisille. Paikan hän osti lopulta käteisellä ja toteutti kaikesta työstä itse 70-80 prosenttia. Paikka on alkuloistonsa jälkeen kärsinyt niin valtavista tulvista kuin sykloneistakin ja se on myös palanut 1979. Uusien omistajien ostettua puiston 1993 on siitä jälleen tullut suosittu turistinähtävyys, mutta tällä kertaa sen viehätys piilee siinä mitä se joskus on ollut. Paikka on kuin suoraan Indiana Jonesista, viidakon valtaansa ottamia raunioita ja romantiikkaa.


Paronella Parkista matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Matkanvarrelle osui jälleen vesiputouksia, oikein kolme kappaletta peräjälkeen. Toinen toistaan komeempia olivat Ellinjaa, Zillie sekä Millaa Millaa putoukset. Viimeksi mainitulla putouksella tosin saimme maistaa sitä edellämainittua mielipahaa. Millaa Millaa putouksella nimittäin pääsi putouksen alle uimaan ja tietenkin sinne oli mentävä. No kaksi kertaa sinne uitiin ja se toinen oli selvästikin liikaa, sillä putouksen läpi uidessa löin käteni kiveen ja kappas, vihkisormus oli kadoksissa. Se on nyt todella hyvässä tallessa putouksen pohjassa. Harmittaa kyllä niin vietävästi. Toki niitä saa uusia kaupasta, mutta ei sitä samaa. Hö! Oli putous kyllä komea kun sitä pääsi ihan sen alapuolelta ihailemaan. Jos ei mitään tee niin ei mitään satukaan. Se on ollut mottona ennenkin ja pätee taas. Matka sen kun jatkuu ja seuraavina ihmettelyn kohteina oli iso viikunapuu (voi kuulostaa hölmöltä mennä katsomaan isoa puuta, mutta katsokaa nyt itse kuvasta), teeplantaasi, juustotehdas ja pari kahviplantaasia sekä viinitila, joka tekee kaikki viininsä hedelmistä. Jacques Coffee plantaasilla oli mielenkiintoinen idea laittaa seinälle maailmankartta jonne kaikki vieraat voivat laittaa nuppineulan kotipaikkansa kohdalle. Muutama neula Suomessa jo oli pystyssä, mutta olin sentään ensimmäinen tamperelainen ja Heli ensimmäinen kokkolalainen. Jippii! Coffee Worksissä maisteltiin paljon erilaisia kaffi- ja teelaatuja sekä maukkaita kahviliköörejä ja tietenkin suklaita. Nam! Viinitilalla maisteltiin läpi koko arsenaali, joka käsitti läjän viinejä, portviinejä sekä kermaliköörejä, kaikki paikallisista hedelmistä valmistettuja. Opittiin, että viinejä, erittäin hyviä viinejä, voi valmistaa myös jaboticabasta, bush cherrystä, lycheestä (mitä nekin lienee?), passionhedelmistä ja mangosta. Yummy!


Seuraava etappi ulottui aina pohjoisimmaksi mitä tavallisella henkilöautolla koillisrannikolla pääsee. Cooktown. Historiallinen pikkukylä, joka on perustettu paikalle, johon kapteeni James Cook (suomalaisittain Kokin Jussi) rantautui Endeavour -alustaan korjaamaan muutamaksi kuukaudeksi 1770. Itse kylä ei suuria tunteita herättänyt. Ensimmäisenä silmiin osuivat Drive In -viinakauppa sekä ANZAC Memorial -puisto ja muistomerkki, jollaiset löytyvät jok´ikisestä kylästä tästä maasta. Voisin alkaa paasata australialaisten ylpeällä suhtautumisella maailmansotiin ja oikeastaan kaikkiin maailman kahakoihin, missä vain ausseja on ollut koohottamassa sekä heidän tietämykseensä kyseisistä sodista, mutta en aio kyllästyttää teitä nyt aussien kovin amerikkalaisella naiviudella ja heidän puutteellisella historiantietämyksellään. Ajauduin hieman sivuun aiheesta, joten palataampa hieman taaksepäin. Cooktown. Kiersimme kaupungin, vierailimme James Cook Museossa (jossa ei kerrottu mitään James Cookista (KVG)), kiipesimme Mt Cookin (431 m) huipulle (matkalla näimme kolme käärmettä) sekä söimme kalliit, mutta maukkaat pizzat. Siinä kaikki mitä Cooktownista irtosi. Tosin jos olet kalamiehiä niin Cooktown on paikka jonne mennä.

Matka jatkuu. Seuraavat kohteet Daintree ja Cape Tribulation. Daintree. Joki sekä jokiristeilyt ovat paikan matkailuvaltit. Risteily olikin hieno ja näimmepä matkalla Fat Albertin. Fat Albert on 5,2 metriä pitkä, lihava krokotiili. Melkoinen näky kun se joentörmälle kiipesi aurinkoa ottamaan. Cape Tribulation. Paikka, missä sademetsä ja Valliriutta kohtaavat. Upeat rannat ja no, sademetsää, jossa kävellessä Heli melkein astui käärmeen päälle. Käärmeparka selvisi onneksi hengissä ja luikerteli piiloon. Lähes ranteen vahvuinen musta letku oli kyseessä, ei mitään käsitystä mitä lajiketta, mutta jos käärme pelästyi niin pelästyi Helikin kun käärme luikerteli jaloista ja hipaisi Helin kantapäätä. Yyäääähh! Tarkoitus oli mennä snorlailemaan riutalle, joka on vain n. 30 metriä rannasta, jonne pystytimme telttamme, mutta vaikka respan täti sanoi, että ranta on turvallinen uida niin viereisellä rannalla on krokovaroitukset. Joten ei menty snorklailemaan. Uimassa tosin käytiin. Heli kävi hierotuttamssa rääkätyn kehonsa, tyyrissä “paremmille ihmisille” tarkotetussa hienostopaikassa ja nautti olostaan, kuten minäkin, minä tosin olutta juoden ja tätä blogitekstiä hahmotellen. Aurinkoisen ja rentoutuneen vaimon sain hieronnasta takaisin eikä tarvinnut edes kädestä vääntää kun tarjosin session päälle vielä coktailit. Aaah!

Kaukana, kaukana... Ayrista

Vihdoista viimein päästiin lähtemään pois Ayrista, emmekä jää kyseistä kylää kovinkaan paljoa kaipaamaan. Parasta siellä oli kaikki uudet ystävät, mutta suurin osa heistäkin on jatkanut matkaa muualle töiden loppumisen jälkeen. Kylän yleinen uima-allas ei sitten ikinä meidän siellä olo aikana ehtinyt avautua, avasivat sen kai nyt syyskuun alussa, kun me lähdimme sieltä pois. No, onhan se ihan selkeää, että jos näin talviaikana on lämmintä vain vaivaiset 30 astetta, niin kuka nyt uimaan tahtoisikaan mennä? Maanantaisin, tiistaisin ja keskiviikkoisin tosin oli mahdollisuus pelata ilmaiseksi pokeria kylän kapakoissa. Valitettavan harvoin vaan jaksettiin mennä pelailemaan. Helin paras suoritus oli neljäs sija. (pelaamassa oli noin 50-60 henkeä). Oli se törkeän hienoa päästä finaalipöytää, valitettavasti palkinnot sai vain kolme parasta... Voittaja sai jopa 100 dollaria.

Ja kiitokset paketista, saatiin se kauan kaipaamamme juustohöylä ja purkinavaaja. Paikalliset purkinavaajat kun ovat sellaisia elämää suurempia hökötyksiä, jotka yleensä eivät edes toimi ilman hikeä ja kyyneleitä. Paketin mukana tuli myös valtava pussillinen salmiakkia, yritin syödä mahdollisimman säästeliäästi ja siitä huolimatta sain sen tuhottua kolmessa päivässä. Suomalaistuttaville toki siitä tarjottiin reilummin, mutta niinkuin Eeva sanoi, ei kannata muille tarjota ne vaan sylkee hyvät karkit pois. Siitäkin huolimatta annoin pussin kiertää työpaikan pakkaamon porukalle ja vain yksi sylkäsi karkin pois suustaan, mutta eipä kukaan pyytänyt lisää.

Viime aikoina ei ole paljoa tarvinnut englantia käyttää, kun Ayrissa tuli suomalaispariskunnan Eevan ja Villen kanssa rupateltua pitkät pätkät monena iltana. Viimeisenä Ayr päivänä tavattiin suomalaismies mäkkärillä ja nyt asutaan suomalaispariskunnan Eilan ja Hannun luona Inghammin lähellä. Tarkoitus oli tulla vain pyörähtämään kylässä, mutta kun Eila esitteli meille vierashuoneen, jonka parisänkyyn oli pedattu valkoisilla lakanoilla meille peti, niin tottakai me jäimme yökylää. Ja todennäköisesti vietetään nyt täällä samantien muutama päivä, perjantai illaksi on luvattu sauna, joten ainakin siihen asti tahdotaan olla. Edelliskerran ollaan oltu saunassa Hunter Valleyssa, joskus puoli vuotta sitten, joten odotetaan erittäin innolla, että päästään taas kokemaan tämä suomalaisten pyhä toimitus.

Matkalla tänne pysähdyttiin jälleen kerran ihmettelemään eläimiä eläinpuistoon. Tämän kertainen paikka oli Billabong Sanctuary, parikymmentä kilometriä Townsvillestä etelään. Hyvin osasivat rahastaa sisäänpääsyssä, mutta onneksi backpacker-kortilla saatiin sentään muutama dollari alennusta. Hieman petyttiin paikan kenguru ja wallabi tarjontaan, vain muutamia loikki vapaana eikä niitäkään kiinnostanut tulla paijattavaksi, vaikka meillä oli syötävääkin tarjolla. Parasta antia tässä puistossa antoivat krokotiilit, jotka tähän asti ovat olleet niitä tylsimpiä tuijoiteltavia. Olihan se komeaa kateltavaa kun sellainen 4-5 metrinen dinosaurusten aikainen peto hyppää vedestä ilmaan nappaamaan lihakimpaleen. Empä tahtois joutua niiden leukojen väliin, eikä varmaan tahdo kukaan muukaan, sen verran valkoiseksi valahti toinen rangereistä, kun krokotiili sai kiinni kepistä, josta lihakimpale roikkui ja pääsi nykäsemään siitä sen verran terävästi, että meinas koko ihminen lentää kepin mukana altaaseen. Oli vähän turhan läheltä piti -tilanne. Krokotiilien jälkeen päästiin ihailemaan huomattavasti vaarattomimpia eläimiä, kun saatiin syliimme halailtavaksi vompatti. Kyseinen karvaturri kyllä painoi 25 kiloa, että ihan kevyimmästä päästi se ei ollut, suloinen se silti osasi olla.





Nyt kun työt on loppu, ei tiliotteessa enää olekaan säännöllisesti mitään + merkillä varustettua summaa vaan taitaa kaikki tapahtumat olla meno puolella, mutta jospa tässä kuussa olis kuitenkin tulossa yksi rahalähetys Australian valtiolta. Australian taloudellinen vuosi kun vaihtui kesä-heinäkuun vaiheessa ja jos tienannut alle 6000 dollaria edellisvuoden aikana, niinkuin me ollaan tienattu, pitäisi saada kaikki veromaksut takaisin. Meillä vaan kesti muutama kuukausi, että ensinnä saatiin edes kaikilta farmeilta joilla ollaan työskennelty kaikki tarvittavat tiedot itsellemme. Vihdoista viimein sitten eilen suunnattiin nettiin tekemään e-tax ohjelmalla veronpalautushakemus valtiolle. Taisteltiin ohjelman kanssa 2 tuntia, miljoona kysymystä ja aivan uskomattoman hankala käyttää muutenkin. Saatiin kyllä mun hakemus vihdoin viimein täytettyä, mutta sen jälkeen ohjelma ei antanutkaan meidän jatkaa eikä lähettää hakemusta, koska se ei osannut tunnistaa meitä. Hermot meinas mennä, joten päätettiin käydä kysymässä neuvoa paikallisesta verotoimistosta. Virkailija kertoi heti ensi töikseen, että jos kukaan työnantajamme ei ole lähettänyt meistä tietoja netin välityksellä verovirastolle, ei ohjelma pysty meitä tunnistamaan. Ei siis ole turhan helpoksi tehty, sillä kukaan ei tässä maassa käytä nettiä! En jaksa uskoa, että kukaan saa tehtyä veronpalautustaan netin välityksellä. Onneksi virkailijalla oli antaa meille paperiversio täytettäväksi. Sivuja oli vain neljä ja täyttämiseen meni maksimissaan vartti. Tuntui aivan liian helpolta, toivottavasti se myös oli niin helppoa ja muutaman viikon päästä rahat ilmestyy tilillemme.