Bungy jumping from Kawarau Bridge

Juuri kun paasimme haukkumasta paikallista saata huonoksi, niin siita saakka onkin aurinko paistanut. Vietimme muutaman ihanan paivan Wanakassa, kavimme leffassa Cinema Paradisessa, jossa on tuolien sijasta sohvia ja siella voi nauttia olutta tai viinia leffaa katellessa tai jopa tilata pizzan itselleen. Illan elokuvana oli viela meidan kauan kaipaama uusin Tarantino eli Inglorious Basterds.

Tanaan saavuimme Queestowniin, missa meita odotteli haaste, jota olemme odottaneet jo pidemman aikaa. Eli bengihyppy Kawarau sillalta, joka on maailman ensimmainen taysipaivainen benjihyppypaikka. Tata kirjoittaessa olemme jo rentoutuneet muutamalla oluella pubissa ja bandi soittaa juuri: "I'm free, free falling..." Tama pitikin paikansa, silla tanaan klo 10.30 paikallista aikaa seisoimme hyppytasanteen reunalla 43 metrin korkeudessa ja naimme alhaalla virtaavan joen. Heli oli ensimmaisena hyppyvuorossa: "Takanani laskettiin 3,2,1, mutta en pystynytkaan hyppaamaan. Seisoin edelleen tasanteella. Mies takanani kavi uudestaan laskemaan muutaman rohkaisu sanan jalkeen ja sitten hyppasin. Oli ihan uskomattoman hieno tunne, vapauttava. Kaipa sita pitaa olla vahan hullu, etta sielta hyppaa, mutta tunne hypatessa voittaa kaiken."

Sitten olikin oma vuoroni pomppia reunalle koysi jalkoihin sidottuna: "Olin jo ennalta paattanyt, etta hyppaan alas samantien kun varmistajat ovat laskeneet. Nain sitten teinkin, katsoin alapuolella virtaavaan jokeen ja ponnistin ilmalentoon sotahuudon kera. Kaikki muu pyyhkiytyi pois mielesta. Oli vain mina ja 43 metrin pudotus kohti jokea. Ensimmaisen nykayksen jalkeen tunteet paasivat purkautumaan ja hyvan olon tunne tulvi pintaan. Kun miehet alhaalla kumiveneessa vetivat minut alas ja irti koydesta, niin ajatuksissa siinti vain palkitseva olut tuopponen."

Oli se kuitenkin niin hienoa, etta tein sen samantien uudestaan. Seisoin taas reunalla koysi jalkoihin sidottuna ja mies laskee takanani 3, 2, 1 jump! Ja taas hyppasin tyhjyyteen talla kertaa pelkkaa intoa puhkuen. Tavoitteena oli paasta koskettamaan vetta, mutta ponnistukseni oli sen verran voimakas, etta pienesta se jai kiinni.

Tui tui

Uuden-Seelannin valloitus jatkuu. Nyt ollaan etelasaaren lansirannikkoa koluttu. Rantatie on maisemiltaan paihittanyt jopa Australian Great Ocean Roadin. Uimaan ei tosin mieli tee, sen verran hurjana meri kay, valtavat aallot lyo rantaan jatkuvalla syotolla. Upein yksittainen rantamuodostelma on ollut ehdottomasti Pancakes Rocks eli pannukakkukivet. Todella mieleenpainuvat ja erikoiset muodostelmat ja pannukakkuja kavi tekemaan mieli aivan mielettomasti, erityisesti sen jalkeen, kun naki kaikki mainokset parkkipaikan kylkeen kyhattyjen matkamuistomyymala-kahviloiden ovenpielissa. Olivat valitettavasti vain lyoneet ihan torkeat hinnat lattyannoksilleen. Meidan puolesta saivat ihan kaikessa rauhassa rahastaa turisteja, me mentiin ostamaan lattytaikina ainekset seuraavasta kylasta. Automme varustukseen kun kuuluu mm. retkikeitin ja paistinpannu, joten lattyjen teko onnistuu vaivatta ihan omatoimisestikin.


Ruuan valmistuksen kanssa ei ole ongelmia esiintynytkaan. Toki uunia ei ole kaytettavissa, mutta harvoin sellaista on ollut Australiassakaan matkustettaessa. Ja kylmalaukkukin seka kaljat pysyy paremmin viileana, kun oisin lampotila laskee lahelle nollaa eika valitettavasti tuo paivalampotilakaan ole kovin korkealle noussut. Toki parin paivan valein on pakko majoittua hyvin varustetuille leikkareille, etta saa kylmakallet pakkaseen ja itsensa kuumaan suihkuun. Muuten pyritaan majoittumaan luonnonpuistojen ilmaisille tai muutamia dollareita maksaville leirintapaikoille. Telttailuun verrattuna campervanissa majoittuminen on paljon nopeampaa, ei mene aikaa teltan pystytykseen eika purkuun. Auton takaosan saa katevasti muutettua poydasta ja penkeista nukkumatilaksi. Ja ei hairitse vesisateet eika tuulet unta eli hyvin nukutaan, varsinkin sen jalkeen kun kaytiin ostamassa itsellemme kunnolliset tyynyt.

Uudessa-Seelannissa matkojen pituutta on parempi mitata ajassa kuin kilometreissa, silla teilta ei makea eika mutkaa puutu. Kartanlukijalla on valilla ollut alkavan matkapahoinvoinnin oireita. Muutaman kerran ollaan ajettu niin korkealle vuoristoon, etta ollaan oltu aivan sananmukaisesti pilvessa. Vuorten ihailua tuo jatkuvasti taivaan peittava pilvimassa onkin hairinnyt aika tehokkaasti. Franz Josef ja Fox Glacierin kylista molemmista olisi pitanyt olla upea nakyvyys taman maan korkeimmille vuorille Mt. Tasmanille ja Mt. Cookille, mutta meilta jai kylla kyseiset vuoret nakematta. Hyva, etta sentaan vesisateelta saastyttiin, niin pystyttiin vaeltamaan hieman lahemmaksi Glaciereja eli jaavuonoja. Jaatikon paalle ei kuitenkaan menty, silla sinne paastakseen olisi pitanyt antaa saastonsa paikallisten retkifirmojen taskuun. Jatkuva kylmahko saa muuten sai meista vihdoin viimein eravoiton ja nyt ollaan molemmat flunssassa. Nenaliinapaketteja kuluu tehokkaalla tahdilla. Alkaa nyt kuitenkaan turhia huolestuko possunuhaa tama ei ole vaan ihan perusvilustuminen. Possunuha epidemia sitapaitsi riehui taalla pain jo puolisen vuotta sitten, eika siita ole enaa edes puhuttu moniin kuukausiin. Toivottavasti kriisi alkaa olemaan ohitse jo Suomen suunnallakin ja pikaista tervehtymista kaikille, jotka taudin kouriin ovat joutuneet. Mekin pyritaan parantelemaan ittemme kuumien juomien ja flunssatablettien avulla.


Onneksi saa eika vilustuminen ole kuitenkaan onnistunut pilaamaan kaikkea hauskanpitoa. Yksi hienoimista kokemuksista oli underworld rafting, jossa aluksi matkasimme linja-autolla ja junalla eraan vuoren luokse. Kyseisissa maastossa on kuvattu BBC Lost World, joten maisemat olivat kertakaikkisen komeat. Vuoren juurella vaihdettiin markapuvut paalle, kypara paahan, napattiin valtava uimarengas kainaloon ja aloitettiin kipuaminen ylospain. Puolesta valista rinnetta sukellettiin luolan suusta maan sisaan ja sitten tunnin ajan vaellettiin ihmettelemassa tippukivimuodostelmia ja muita luolan ihmeita. Eika todellakaan ollut mitaan helppokulkuisinta tunnelia, valilla luolan katto oli niin matalalla, etta aivan joutui menemaan kaksinkerroin ja jopa yksi rotko ylitettiin. Maanalla upeimmat kokemukset olivat taydellisessa pimeydessa istuminen ja maanalaisessa joessa kelluminen, kun tuhannet kiiltomadot valaisivat luolan kattoa. Maanalaisen joen yhtyessa ulkopuolella virtaavaan jokeen, paastiin viela laskemaan muutama koski renkaillamme. Ja silloin jopa viela paistoi aurinko!


Yleensa ulkomailla ollessaan sita vakisinkin kay vertaamaan asioita kotimaahan. Me ollaan oltu sen verran kauan Australiassa, etta verrataan Uutta-Seelantia vakisinkin siihen. Ja muutamassa asiassa Uusi-Seelanti vetaa pisteet kotiin sata nolla. Ensiksikin huoltoasemat. Australiassa kuten Suomessakin kaupungin joka huoltoasemalla on erihintaista bensaa, joten ensin joudut ajelemaan ympari kylaa loytaaksesi sita halvinta ja jos et sita tee, niin varmasti otat sita kalleinta. Taalla joka paikassa bensa on samanhintaista ja asiakkaista kilpaillaan palvelulla. Yleensa siis joku tulee tankkaamaan puolestasi tai sitten tankatessasi joku henkilokunnasta pesee tuulilasisi. Ei ollenkaan huono systeemi, viela kun joku maksaisi puolestasi. Ja toinen missa Australia haviaa on karkit. Australiasta kun hyvaa karkkipussia on mahdoton loytaa ja tahan asti ollaan hengissa selvitty Suomesta lahetettyjen karkkilahetysten voimalla. Mutta taaltapa myydaankin irtokarkkia ruokakaupoissa. Valikoima on kattava jopa minun vaativaan makuuni, tosin salmiakkikarkit loistavat poissaolollaan. Eli karkkilahetyksia otetaan edelleen vastaan.

Uudesta-Seelannista loydettiin myos ensimmainen lintukunnan edustaja, joka loysi paikansa sydamistamme. Inhoamme nimittain emuja, cassowareja, magpie:a, kakaduja ja kaikkia heratyskellolintuja, mutta lentokyvyton noin kanankokoinen weka on aivan yliveto. Voiko uteliaampaa lintua enaa olla. Ihan sama mita teet, niin kyseinen lintu tulee jalkoihisi pyorimaan ja tuijottamaan paa kallellaan tekemisiasi. Ja jos vain jotain ruuan nakoistakaan on lahettyvilla, niin tama lintu osaa kylla kaikki kerjaamisen ja varastamisen taidot. Tiukkoina ollaan yritetty sanoa niille yhden kyltin sanoin, etta "Weka should eat only weka food!" Ja varoituksena: kannattaa pitaa auton ovet kiinni naiden lintujen lahettyvilla ellet halua salamatkustajia.


Ompa sittenkin toinenkin lintukunnan edustaja josta tykkaamme...

Kaikenlaista kulttuuria

Viime kerralla jaimme Rotoruaan. Kaupunki sijaitsee erittain tuliperaisella alueella ja on yksi Uuden-Seelannin suurimmista Maori alueista. Siella oli mahdollista paasta katsomaan Maori esitysta. Show oli ehka viela parempi kuin odotimme. Vastaanotto oli lammin, mita nyt uhkasivat repia mahalaukkumme riekaleiksi ja syoda ne ellemme hyvaksy rauhantarjousta. Olihan se hyvaksyttava kun niin kauniisti pyysivat. Maorikulttuurissa on muinoin tapeltu ihan viikinkien lailla, mutta nykyaan tyydytaan vain esiintymaan turistien iloksi. Toki siina sivussa tehdaan hieman bisnesta silla osasivat kylla ottaa vaivoistaan myos pienen korvauksen. Eipa silti, esitys oli kylla sita luokkaa, etta turhasta ei tarvinnut maksaa. Koko homma alkoi joen varressa josta sotakanootti lipui ohi Maorisotureineen taydessa varustuksessa. Esitys kylan edessa piti sisallaan paljon informatiivista asiaa ja samalla saimme nahda kaikki perinteiset tanssit ja laulut. Uuden-Seelannin rugby joukkueen (All Blacks) maailmankuuluksi tekema Haka-tanssi oli upeaa nahda livena. Samoin kuin muutkin sotatanssit. Illan paras osuus oli kuitenkin esityksen jalkeen tarjoiltu Hangi-illallinen. Maassa haudutettua lammasta, kanaa, perunoita ja kaikkea mita kuvitella saattaa. Sitahan sitten syotiin naama virneessa niin paljon kuin napa veti.

Kasvotatuoinnit ovat myos erittain mielenkiintoisia. Ne ovat kuin henkilon ansioluettelo. Niita kuvastavat nelja lintua: lepakko, papukaija, pollo ja kiwi, joilla kaikilla on oma merkityksensa. Entisaikaan tatuoinnit on tehty puukolla, rituaalissa, jossa ensin on viilletty iho ja sen jalkeen liha jonne variaine on laitettu. Tama on ehka jouduttu toistamaan useita kertoja ellei vari ole haavojen parannuttua nakynyt lapi. Kivuliasta touhua. Valkoisten tultua siirryttiin kayttamaan neulaa, mutta samalla myos perinteisen kulttuurin alkaessa unohtua tatuoinnitkin vahenivat.

Maorien kieli muistuttaa muuten kirjoitusasultaan ja aantamykseltaan suomea. Paljon ollaan bongailtu paikannimia joissa esiintyy suomensanoja tai jotka muuten kuulostavat hassuilta. Tassa pinta listaa siita mita tahan asti on tullut vastaan:
Takapuna
Otahuhu
Kohukohu
Waimamaku
Matakana
Matapihi
Manurewa
Papakura
Rapaura
Kakaramea
Pohukura
Horopito
Horohoro
Te Hana
Te Puru
Te Puna
Te Hoho
Te Hihi
Te Kumi

Muutama sanan merkityskin ollaan opittu, esim.:
koti = takki
ruma = huone
wharepaku = vessa
oma rapiti = kani

viela kun saataisiin selville mita mikimiki tarkoittaa. Mikille terkkuja!

Viela palanen Maorikulttuuria ennen kuin vaihdetaan aihetta. Hieman Rotoruasta etelaan on kaupuki nimelta Taupo ja Taupo jarvella (Uuden-Seelannin suurin jarvi) sijaitsee Maorien kalliokaiverruksia. Niita oli mahdollista paasta katsomaan ainoastaan veneella. Onneksi lahdimme matkaan heikohkosta saasta huolimatta silla perilla meita odotti uskomaton naky. Valtavan suuret kasvot jotka oli kaiverrettu korkeaan kallioon alkaen aivan vesirajasta. Kaiverrukset eivat ole kauhean vanhoja, mutta se ei yhtaan vahentanyt niiden loistokkuutta. Kuva kertoo enenmman kuin tuhat sanaa, joten kertokaa itse mita mielta olette.




On aiemmin ollut puhetta Australialaisten maantietamyksesta. Nyt tavattiin paikallinen asukas, joka oli onnellisesti ulkona maailmankartalta. Suomen, saati koko Skandinaavian sijainnista ei ollut neidilla mitaan hajua. Kuulemma ollaan siella jossain Kanadan naapurissa ja Norja on Suomen paakaupunki. Ei olla viime aikoina paljon uutisia seurattu, mutta uutinen, etta Norja on valloittanut Suomen tuli meille yllatyksena. Kaikkea sita matkatessa oppii.

Rotoruassa jo naimme paljon kuumia lahteita ja kiehuvaa mutaa, joita koko kaupunki oli taynna. Joka puolella oli aidattuja alueita joista pulppusi kuumaa vetta tai mutaa ja mineraaleita lahteva haju tunkeutui joka paikkaan. Paikoin haju oli todella tyrmaava. Tama ei kuitenkaan meille riittanyt vaan oli suunnattava hieman etelampaan Wai-O-Tapuun, jossa tata kaikkea ihanuutta on vielakin enemman ja isommassa mitassa. Koko paikan kuvailuun ei taida aika riittaa, joten koitan kuvailla muutamia hienoimpi osia. Taiteilijan paletti niminen jarvi piti sisallaan eri mineraaleilla varittyneita laikkia, jotka hohtivat keltaista, vihreaa, punaista, oranssia ynna muuta. Heti taman jalkeen shamppanjajarvi piti sisallaan kiehuvan kuumaa vetta joka pulppusi syvalta maan sisalta ja jarven reunat olivat varjaytyneet punaisiksi. Kaiken taman komeuden ylitse kulki kavelysilta jarvista nousseiden hoyryjen keskelta. Jalleen on parempi, etta annan kuvien puhua puolestaan, joten kannattaa katsoa tasta osoitteesta: www.geyserland.co.nz

Huono saa on meita seuraillut ja melkolailla estanyt vaellukset luonnossa, mutta nyt saa on jo paranemaan pain. Kun saa oli huono, alkoivat mita erilaisemmat museotkin vetaa puoleensa. Pienesta Haweran kylasta loysimme yksityisen Elvis-museon, joka on auki vain iltaisin eri pyynnosta. Museon omistaja on asialleen 50 vuotta omistautunut Elvis fanaatikko, joka on tayttanyt autotallinsa Elviksella kirjaimellisesti lattiasta kattoon. Kaksi huonetta tayteen ahdettuna levyja, vaatteita, kuvia seka kaikkea mahdollista Elvis kamaa mita kuvitella saattaa. Olimme taysin sanattomia oikeastaa koko sen tunnin ajan mita saimme sita komeutta ihastella. Lisaksi kyseinen kaveri oli erittain mielyttava ja kertoili taustoja esineista ja kaikesta mista vain keksi kysya. Jalleen kerran toivomme, etta kuvat kertovat enemman.




Saan parantuessa myos jano paasi yllattamaan, joten suuntasimme sateiselta lansirannikolta aurinkoiselle itarannikolle Hawkes Bayn viinialueelle viineja maistelemaan. Kahden iltapaivan aikana kiersimme 9 viinitilaa ja maistelimme jokaisen tilan kaikki viinit lapi. Tiloja olisi ollut yli 30, mutta ihan niin janoisia emme olleet. Syy miksi lahdimme itarannikolle ei ollut vain viinit vaan maailman pisin paikannimi, jota oli lahdettava ihan paikan paalle kummastelemaan.




Jos ei mielestanne lausuminen osu ihan kohdilleen niin koittakaapa itse.

No, mita taman jalkeen niin ajelimme Wellingtoniin ja tulimme lautalla yli etelasaarelle ja ajelimme Kaikouraan, jossa oli tarkoitus menna katselemaan valaita. Olosuhteet eivat tosin suosineet merimatkailua, joten passasimme kaskelotit ja laksimme Hanmer Spingsiin saunomaan. Kylla, kylan kylpylasta loytyy aito suomalainen sauna, jonka varasimme kayttoomme tunniksi. Ensin lilluttiin tunti lampoisissa altaissa, jotka vaihtelivat 36:sta 41:een asteeseen ja sen jalkeen rentouduttiin saunassa. Aluksi tietysti olimme epailevaisia, joten kyselimme millainen sauna on kyseessa. No, siella on kivia nurkassa ja pieni vesisaavi, josta voi heittaa kiville vetta ja siten saada huonetta lampoisemmaksi. No, hyva. olimme aivan tapinassa kun tammoisen ihmeen loysimme ja se kylla taytti kaikki odotukset.

Uutta-Seelantia valloittamassa

Uudessa-Seelannissa ollaan vihdoinkin. Viikon paivat ollaan taalla oltu ja taas tuntuu, kuin oltaisiin matkalla, silla Australiassa asumiseen oli jo niin tottunut ettei sita pitanyt enaa matkana. Hieman oli taas pollamystynyt olo Aucklamdin lentokentalla, aivan kuten Sydneyssa tammikuussa. Taalla ollaan, mitas nyt sitten? Helppoa, bussi keskustaan, etsimaan hostelli, majoittumaan ja sitten tutustumaan kaupunkiin. Myohaisesta ajankohdasta johtuen jatimme virallisemmat asiat seuraavaan paivaan. Rahaa piti ensimmaisena saada siirrettya Australiasta Uuteen-Seelantiin silla hostellia maksaessamme huomasimme, etta ANZ-pankkikorttimme ei toimi Uudessa-Seelannissa. (Kyseessa Australia New Zealand Bank, joka on siis huijausta.) No, paatimme kavella isoimpaan ANZ pankkiin mita kaupungista loytyy ja hankkia tiliimme uuden kortin, joka toimisi Uudessa-Seelannissa. Voi kuin se olisikin niin helppoa. Opimme, etta Australian ja Uuden-Saalannin pankki ei toimi molemmissa maissa. Ovat kuulemma eri pankkeja joilla vain sattuu olemaan sama nimi. (Samaa pankkiyhtymaa kumminkin!?) Hienoa. No, jouduimme siis avaamaan uuden tilin samaan eri pankkiin. Sitten pitaisi saada siirrettya rahaa maasta toiseen. Voisi luulla, etta se olisi helppoa nain nettiaikana, mutta arvaapa uudestaan. Rahan siirto omalta tililta toiselle maasta toiseen saman pankkiyhtyman sisalla ei olekaan niin vain tehtavissa. Isomman summan siirtamista varten tarvitaan ensin Action Number!?, joka lahetetaan postissa kotiosoitteeseen Australiaan!? 5 pankkipaivan kuluessa!? Pienemman summan luvattiin olevan siirrettavissa valittomasti, mutta naah... Siirto pitaisi olla mahdollinen puolen yon jalkeen seuraavana paivana!? Katsotaan nyt saadaanko niita rahoja siirrettya vai ei.

Taman pienen avautumisen jalkeen voidaan taas jatkaa tarinaa eteenpain. Seuraavia hoidettavia asioita oli tietenkin kulkupelin hankinta. Paatimme, etta katevinta olisi vuokrata campervan. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Campereita on tarjolla lajapain, mutta niin on matkalaisiakin, joten melkoisen soittelurumban joutui kaymaan lavitse, jotta sai edes jonkinmoisen vaunun siedettavaan hintaan. Torkean kallista joka tapauksessa vaikka halvin vaihtoehto seulottiinkin. Vuokra-autofirmoja on pitkalle toistakymmenta ja melkein kaikki ehdin soittaa lavitse ennen kuin saimme harkitsemisen arvoisen tarjouksen Wickedilta. Hyva puoli kuintenkin on kun vuokrasimme campervanin, eli pakettiauton joka on muutettu miniatyyri matkailuautoksi, voimme nukkua siina ja sielta loytyy kaikki kokkaustarpeet ja mika parasta meidan ei tarvitse raahata rojujamme vaan saamme ne kulkemaan autossa mukanamme. Eli toisin sanoen, hommasimme itsellemme kodinpyorilla kuukaudeksi, jolla voimme kiertaa molemmat saaret ja nahda Uuden-Seelannin kaikki upeat maisemat.

Rahat saatiin sitten lopulta siirrettya tilille, mutta ANZ vetaa siita sievoisen summan paalta siita hyvasta, etta siirran rahaa omalta tililtani toiselle. Mutta ei siita sen enempaa. Siirrytaan muihin murheisiin. Paku, jonka Wicked meille antoi oli jo alusta saakka taysin susi. Wickedin autoihin on aina maalattu kaikenmoista ja meille osui Robbie Williamsin nimea kantava Toyota Townace. Vaunua katsottiin jo alusta asti pelonsekaisin tuntein kun takaluukku ei ottanut auetakseen ja vaikutelma oli muutenkin heikko. Edes Robbie ei nayttanyt itseltaa. Matkaan kuitenkin lahdettiin, silla parempaakaan ei ollut tarjolla. Kammottava meteli siita romusta lahti ja heti ensimmaisessa maessa huomasimme, ettei se ihan taysilla kulkenut. Vaihteet eivat vain menneet silmaan ja rakkine jurrutti ylamakia raastavasti. Automaattivaihteinen romu on kyseessa, niista kun taallapain niin tykataan. Suomalaiseen tapaan paatimme kokeilla jos se siita lampiaisi. Ei lammennyt. 200 km silla ajettiin, nukuttiin yon yli ja vietiin korjaamolle, josta soitettiin Wickedille ettei tallaisella romulla enaa Aucklandiin ajella. Wickediltapa sanottiinkin, etta auto vaihdetaan kunhan ajamme sen ensin takaisin Aucklandiin. Tatakin tietoa saimme lypsaa soittelemalla firmaan useamman kerran. Ei siina auttanut kuin lahtea ajamaan vaikka mekaanikko firmaan viela kerran soittikin ja sanoi ettei mokoma rakkine ole tieturvallinen.

Perille kuitenkin paastiin vaikka Toyotaa joutui huudattamaan melkolailla. (Luultiin kylla, etta se rajahtaa siihen paikkaan.) Pistimme leirin pystyyn autovuokraamon pihalle Aucklandin esikaupungin pienteollisuusalueelle ja painuimme pehkuihin. Juuri tatahan me Uudesta-Seelannista lahdimme hakemaan. Alkaa kuitenkaan vaipuko epatoivoon. Paljon hyvaakin on tapahtunut ja niihin paastaan kasiksi heti kun olen avautunut tarpeeksi. Eli ei ihan viela.

Kahden ensimmaisen vuokrapaivan hinnan palautuksesta sovittiin firman kanssa, mutta kun aamulla meille annettiin uusi auto, hieman uudempi Toyota Estima Lucida, niin ei palautuksesta ollut tietoakaan. Siina sitten tiukkasanaisen valituskirjelman laitoin sahkopostilla Wickedille, ja uskokaa tai alkaa, osoitteeseen wecare@wickedcampers.com. Eivatka ole muuten vielakaan vastanneet vaikka siita on jo useampi paiva. Laitoin jo toisen viestin, mutta ilmeisesti pitaa koittaa jotain muuta kautta peria rahoja takaisin.

Tasta eteenpain onkin sitten valoisampaa kerrottavaa. Uusi Wicked-vaunumme kantaa nimea Korn ja bandin logo komeilee kyljessa. Tama auto kulkee hyvin ja nain makisessa maassa kulkuneuvo, jolla ne maet paasee ylos on jotakuinkin tarkea. Joni kuittaa nyt itsensa ulos ja antaa Helin kertoa niista hienoista maisemista ja tapahtumista mita meille kaiken sahlaamisen ohessa on sattunut.


Eli sitten niihin mukavimpiin asioihin. Ensimmaiseksi pitaa mainita taman maan luonto. Taalla on niin vihreaa ja vehreaa, aivan erilaista kun auringon polttamassa Australiassa. Paljon kotoisampi olo, tien ja polkujen pientareet on taynna kukkia ja pienarkasveja, joista osa on tuttuja jopa Suomesta. Taalta loytyy jopa tuttakin tutumpi voikukka. Ja sitten joka paikassa laiduntaa lampaita ja lehmia, myos aivan Aucklandin keskustassa olevalla One tree Hillilla, joka on entinen tulivuori. Se olikin yksi kauneimmista paikoista siina kaupungissa, aivan upea paikka taynna polkuja ylos ja ympari rinnetta. Eika oltu ainoita vaeltajia siella, suurin osa paikallisistakin oli valinnut sen lenkkeilymaastokseen. Ja kyseisen kukkulan luota loytyy myos observatoria. Mentiin vain katsomaan mihin asti se mahtaisi olla auki ja paadyttiinkin juuri siihen aikaan alkavaan iltanaytokseen. Aluksi sisatiloissa yllemme luotiin Aucklandin tahtitaivas, josta oppaamme esitteli meille mm tahtikuvioita. Lopuksi paasimme himokokoisella kaukoputkella tutkimaan oikeaa tahtitaivasta. Tahtien ja muutaman galaksin lisaksi naimme taivaalla Jupiterin. Itse planeetan naki paljaallakin silmalla, mutta kaukoputkella nakyi myos 3 sen kuuta. Ja nyt ei enaa eksyta tallakaan puolen planeetta, vaikka pohjantahdesta taalla ei pystykaan suuntaansa selvittamaan, silla opimme paikallisten tavan selvittaa missa etela on.


Luonnossa vaeltaessa kaikki huolet ja murheet unohtuu, joten varsinkin tuossa reissun alkuvaiheessa oli erittain tarkeaa paasta valilla liikkumaan luontoon. Pisin lenkkimme tahan mennessa on ollut vain noin 10 km vaellus eraan vuoren huipulle. Vaelluksesta teki jannittavan se, etta mennen tullen taytyi ylittaa 8 jokea kivia pitkin. Ainoastaan yhdessa kasteltiin kenkamme, mutta jos vesisade olisi yllattanut olisi reissusta voinut tulla erittain marka. Paikalliset nimittain varoittivat, etta vesisateella joet tulvivat samantien ja vahintaakin kivet olisivat olleet vaarallisen liukkaat. Onneksi vesisade antoi odottaa itseaan siihen saakka, etta oltiin takaisin autolla.


Pohjoissaari on taynna kuumia lahteita, mutta me ollaan vasta muutamassa paasty pulikoimaan. Erikoisen kokemus oli Hot Water Beachilla, jossa ihmiset saavat aamupaivisin laskuveden aikaan etsia itse kuuman kohden hiekasta ja kaivaa itselleen siihen kylvyn. Meidan ensimmaisessa kaivuussa oli hieman turhan kylmaa vetta, joten jouduimme vaihtamaan paikkaa. Sitten osuimmekin oikein kultasuoneen, valitettavasti vain vesi oli kiehuvan kuumaa. Sen jalkeen tyydyimme valtaamaan muilta vapautuneen kylpykuopan. Oli se uskomattoman hieno nautinto ja sielta ei olisi millaan malttanut lahtea pois. Suosittelen.

Viimeisin hieno kokemuksemme on ollut vierailumme Konnussa eli Hobitti kylassa. Uusi-Seelanti kun on taynna Taru Sormusten Herrasta kuvauspaikkoja, mutta se on ainoa johon on jatetty edes osa lavasteissa pystyyn. Ollaan siis vierailtu Frobon kodissa, mutta herra ei itse ollut kyllakaan paikalla. Kierros oli erittain mielenkiintoinen ja paljon saatiin tietoa kuvauskikoista ja kuinka budjetin pystyy napparasti ylittamaan. Piakkoin samalla paikkaa aletaan kuvaamaan Hobit elokuvia. Niita on nimittain tulossa kaksi kappaletta, ensimmainen Hobit kirjasta ja toinen puuttuvista vuosista sen ja Taru Sormusten Herrasta kirjan valista. Tana iltana on sitten odotettavissa taas hieno kokemus, silla ollaan menossa Maori showta katsomaan. Luvassa tassia, laulua, Maorikulttuuria ja perinteista ruokaa.

Ympyrä sulkeutuu

Oli sitten hilkulla, ettei tama blogi olisi jaanyt julkaisematta. Tassa toissailtana meidan surkeaksi hankinnaksi osoittautunut Dell-kannettava sanoi sopimuksensa irti ja paatti jumiutua 'beyond the point of repair' niinkuin saimme oppia asiantuntijoilta. Emolevy kuoli pois, mutta onneksi taas oli kontakteja ja Paavon tuttu on tietokonehemmo ja han sai pelastettua kaikki tiedostomme kovalevylta. Ja kun sanon, etta kuoli, niin kirjaimellisesti nain tapahtui. Koneessa ei ollut henkea enaan edes boottaamiseen. Ja jos joku ei ymmarra mita se tarkoittaa niin ei se mitaan. Virheilmoitus oli: ****MANUFACTURING MODE: [67]**** ja siina kaikki. Siita eteenpain ei paassyt edes BIOSiin, etta olisi ollut edes jotain mahdollisuuksia pelastaa tilanne. Ilmeisesti tama vika on yleinen tassa surkeassa Dell mallissa, mutta muutama asiantuntija joilta asiaa kavimme kysymassa ei ollut ikuna kuullutkaan moisesta. No, koneen jaannokset koitamme myyda jollekin joka tarvitsee samaiseen malliin varaosia, silla kaikki muut osat ovat viela hyvia. Kovalevyn saimme kuitenkiin mukaan ja voimme kayttaa sita kuvien varastoimiseen, silla Paavon tutulla tietokonehemmolla oli pistaa meille mukaan caddy johon kovalevyn saimme kiinni.

Hieman otti paahan kun kone veti jumiin, mutta nyt kun kaikki tiedostot ovat tallella ja taman blogitekstinkin sain ulos koneesta, ettei tarvinnut kirjoittaa sita uudestaan niin vahan helpottaa. Tama on nyt sitten viimeinen teksti varmaan moneen aikaan missa on viela äät ja ööt. Tasta eteenpain mennaan taas ilman. Aloitetaan siis siita mihin edellisessa jaatiin eli Ingamista lahdon tunnelmiin. Enjoy.

Inghamista lähtö oli kokemus sinänsä. Eipä ole aikaisemmin tullut vastaan tilannetta, jossa työnantaja kyynelehtii kun työntekijät lähtevät. No, eipä tuo työpaikka mikään kovin tavallinen ollutkaan. Kertakaikkiaan hieno kokemus. Oli surku pakata kaikki kamat jälleen auton kyytiin ja jättää hyvästit Abbott Streetille. Bye bye oma sohva. Tuntui, että autossa oli enemmän kamaa kuin Inghamiin tullessa ja kaikki takapenkillä olevat vapaat kolot pakkasimme täyteen vesimeloneja. Suunnaksi otimme etelän ja kohteena oli jälleen Teräväisen Paavon talo, josta automatkamme n. kahdeksan kuukautta sitten aloitimme. Vielä ennen lähtöä kun palautimme avaimet vuokraemännälle niin tapasimme hänellä kyläilemässä olevan australiansuomalaisen naisen. Hän paikalliseen tyyliin antoi vanhempiensa osoitteen ja sanoi, että käykäähän kyläilemässä. Täällä pitää kyllä paikkansa, että kaikki suomesta kotoisin olevat ovat kuin sukulaisia paikallisille suomensukuisille.

Ensimmäinen yöpaikka löytyi tutusta Ayrin kaupungista samalta leikkarilta missä asustimme siellä ollessamme. Meidän telttapaikkammekin oli vielä vapaana. Syy Ayrissä vierailemiseen ei ollut kaupungin viehätys, eikä hohdokas yöelämä vaan Eeva ja Ville jotka vielä raatoivat kyseisessä kaupungissa hunajamelonifarmilla. Koko iltahan siinä meni höpistessä, mutta lopulta oli pakko heidänkin päästä nukkumaan, jotta jaksoivat aamulla lähteä töihin. Meillä ei tosin mikään kiire ole sillä olemme jälleen ansaitulla lomalla.

Ennen pysähdystä Nambourissa, suomalaispariskunnan luona katsastimme matkanvarrella olevia kaupunkeja. Rockhamptonissa lounastimme ja vietimme yhden iltapäivän isoja härkiä bongaillen. Rockhampton on Austaralian pihvikarjapääkaupunki ja kaupungin lähes jokaisen liikkeen katolla on erilaisia härkiä. Kyseistä kaupunkia ei kauheasti ole kehuttu, mutta viihdyimme siellä ihan hyvin ja saimme syödäksemme ja oluttakin sai, joten ei valittamista. Lisäksi ilmainen eläintarha sekä kansallispuutarhat antoivat kaupungista positiivisen vaikutelman. Seuraava kohde olikin nimensä puolesta erikoinen. Kylä nimeltä: 1770. Nimen lisäksi paikassa ei mitään mainitsemin arvoista ollutkaan. Sieltä olisi päässyt läheiselle Lady Musgrave saarelle yöpymään pientä korvausta vastaan, mutta olemme jo kahdesti riutalla vierailleet, joten jätimme sen väliin. Samaten päätimme jättää suunnitellun toisen laskuvarjohypyn tällä erää tekemättä, sillä sää ei suosinut, taivas oli paksussa pilvessä ja tuulikin oli kohtuu voimakas. Aiemmista kirjoituksista tuttulla kaverilla, Kokin Jussilla on kaupungin nimen kanssa jälleen sormensa pelissä. Kylä on paikalla joka on ensimmäinen paikka Queenslandissä mihin kyseinen herrasmies Endeavour aluksensa kanssa rantautui Herran vuonna 1770. Bundabergissä vierailimme myös vain pikaisesti. Rommikaupunki. Hervey Bay puolestaan oli oikein mukava kaupunki, joka on portti maailman suurimmalle hiekkasaarelle Fraser Islandille. Jätimme menemättä tällekin saarelle, mutta sen sijaan varasimme paikkamme valasristeilyltä. Viimeisimmät hetket olivat käsillä jos valaita halusi päästä ihmettelemään, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Risteily oli hyvin kaksijakoinen, toisaalta näimme useita valaita, mutta toisaalta menetimme juuri sen parhaimman shown kun valaat innostuivat hyppimään korkealle ilmaan. Kapteenimme tuhrasi liikaa aikaa ja myöhästyimme pahemman kerran esityksestä. Näimme hyppivät valaat vain kaukaa ja kun pääsimme paikalle oli loppuhuiskutusten aika ja näimme vain valaiden heiluttavan eviään veden pinnalla.

Hervey Baysta jäi jokatapauksessa hyvä mielikuva ja YHA jossa yövyimme oli todella hyvä. Tosin siellä pesivät Magpiet (=lintu) olivat aivan hulluja. Ne päättivät ottaa minut (Joni) vihansa kohteeksi ja hyökkäsivät kimppuun aina uudestaan ja uudestaan. Yhdellä syöksyllä tämä sekolintu sitten sai rääpäistyä nenänvarteni auki. Syvä haava siihen tuli, mutta on jo paranemassa näin muutaman päivän jälkeen. Hervey Baystä suuntasimme vieraisille saamaamme suomalaispariskunnan osoitteeseen. Siellä meidät otettiin avosylin vastaan ja yksi yö siellä kului rattoisasti rupatellen. Lupasivat jopa tulla vastavierailulle Suomeen ensi kesänä. Täytyy tosin vain itse ehtiä Suomeen ennen sitä. Pariskunnan poika piipahti myös käymässä kun olimme siellä ja kuinkas sattuikaan, että hän oli automekaanikko. No, siinähän tuli puheeksi meidän kulkupelimme ja Jiwwi pääsi jälleen ronkittavaksi. Meidän Hondamme nimi tosiaan on Jiwwi ja se on nainen. Se on nainen koska jos se ei halua käydä niin se ei käy ja se voi muuttaa mieltään hyvinkin nopeasti. Lisäksi sille pitää olla hellä, jotta se toimisi paremmin. Jokatapauksessa, Jiwwi tykkäsi kun pääsi taas avaamaan konepeltinsä uudelle miehelle. Se oikein kehräsi tyytyväisyydestä kun vuotava öljytulppa tiivstettiin ja kulunut jäähdyttimenletkun pää uusittiin ja lopuksi vielä moottori pestiin. Ja jos muistellaan ajassa taaksepäin niin Jiwwillä on riittänyt miehiä enenmmänkin. Laskujemme mukaan 10 kuukauden aikana Jiwwin konepellin alle on päässyt ronkkimaan jo ainakin 18 eri miestä. Hyvä tahti, mutta esimerkkiä ei välttämättä kannata ottaa.

Olettekos muuten kuulleet koskaan kaupungista nimeltä kuntosalipiirakka? Ei mekään oltu, mutta täältä sellainenkin ihme löytyi; Gympie. Nambourin suurin nähtävyys muuten on iso ananas. Aivan mieletön! Sinne pääsi jopa sisälle ja ananaksen päällä on näköalatasanne. Parhautta.


Lopulta pääsimme Paavon ja Tuulan hoteisiin tänne Deception Bayhin Redcliffen naapuriin. Muutama päivä täällä lepäillään ja vaihdetaan kuulumisia ja sitten jätämme Jiwwin tänne hoitoon ja otamme suunnaksi Uuden-Seelannin. Liput on nyt ostettu Brisbanesta Aucklandiin, Cristchurchsitä Sydneyhin sekä Sydneystä Brisbaneen. Viisi viikkoa pitäisi saada kulumaan etelä- ja pohjoissaarella. Ja tietysti rahat pitäisi saada riittämään. No, katsotaan sanoi lääkäri. Huomenaamulla lähdetään.

Niin, meinas kokonaan unohtua. Meidan toisen vuoden viisumihakemukset hyvaksyttiin, joten meilla on nyt viisumi Australiaan vuoteen 2011 asti.