Hyvasti Hanoi

Saastelimme monia tuliaisostoksia Hanoihin, mika taisikin olla suuri virhe, silla Hanoi ei ollutkaan Bangkokin kaltainen shoppailuparatiisi. Lisaksi tama taitaa olla Vietnamin kallein kaupunki, silla jopa vesipullosta joutuu maksamaan tuplahintaa. Ja halvan ja hyvan ruokapaikan metsastyskin on jalleen yhta tuskaa. Tosin viimeisena paivanamme siinakin sitten onnistuttiin ja jopa kaksi kertaa. Illallisella soimme tarjoilijan suosittelema paikallista ruokaa, jonka nimesta meilla ei ole mitaan kasitysta, mutta hyvaa se oli. Saattoipa olla jopa yksi parhaista ruuista koko Aasian matkalla. Eika hintakaan ollut kuin muutaman dollarin. =)

Ja alkaa nyt pelastyko, etta jaitte kaikki ilman tuliaisia, silla viimeisena paivanamme Hanoissa onnistuttiin ruokatilausten lisaksi myos shoppailussa. Hanoissa shoppailemisen tekee hauskaksi se, etta taalla on joka ainoa katu erikoistunut johonkin tiettyyn tuoteryhmaan. Toki jos tiedat mita olet hakemassa, niinkuin me tanaan, niin tekeeman se ostoksilla olon helpommaksi, kun ei tarvi ympari kylaa kayda kyselemassa hintoja, kun kaikki sita tavaraa myyvat liikkeet ovat vieretysten. Ollaan loydetty mm. laukku-, kenka-, lelu-, pyyhe-, peltitavara- ja jopa wc-ponttokatu. Joka liikkeessa on lahes samat tuotteet myynnissa, mutta hinnat voivat vaihdella sitten todella isolla haarukalla. Tasmalleen samasta tuotteesta voidaan pyytaa ihan mita tahansa, joten hintavertailu on todellakin syyta tehda ja paljon. Ja tinkia! Niin arsyttavaa puuhaa kuin se onkin, niin se kuuluu kaupantekoon taalla pain maailmaa. En taida enaa osata ostaa vesipulloakaan ilman tinkaamista. Mitahan ne Prismassa tuumaa, kun ekojen ruokaostosten jalkeen kayn alennusta vaatimaan loppusummasta?

Mutta ei paassyt Hanoi meidan suosikkikaupunki listalle. Viihtyisyytta taalta on nimittain viela ruokapaikkojakin vaikeampi hakea. Ainoastaan yksi maksullinen puisto on ollut sellainen, jossa olisi viihtynyt pidempaankin. No, onneksi isosta kaupungista loytyy muutakin tekemista kuin pelkka shoppailu ja katujen tallaaminen.

Jo ensimmaisena iltana sivistimme itseamme vietnamilaisella kulttuurilla ja menimme katsomaan water puppet teatteria. Eli suomeksi nukketeatteriesitysta, jossa nukkeja ohjataankin veden alta kepeilla ja naruilla. Esityksen aiheina oli kalastus, sadonkorjuu ja mita nyt veden aaressa paikalliset ovat ikina keksineetkaan touhata. Ja samanlailla nuket esityksessa saativat ja haslasivat kuin taalla kaikki muutenkin saataa ja haslaa.

Lauantaipaiva sitten pyhitettiin museoiden kiertamiselle. Ensimmaisena suunnattiin kaupungin ulkolaidalla olevaan Vietnamin ihmisista ja kulttuurista kertovaan museoon. Ensimmaisesta nayttelysalista loysimme kuitenkin vain Australian aborginaalien taidetta. Lievasti kauhuissamme kiersimme salia, luultiin vastaavanlaiset nayttelysalit jo jattaneemme taaksemme. Mutta onneksi kyseessa oli siis vain yksi sali ja loppumuseo tarjosi sita, mita oltiin oikeasti tultu katsomaan. Paljon oli myos paikalliset tulleet museota ihmettelemaan, eika muutamaa ranskalaista ja meita lukuunottamatta tainut lansimaalaisia paikassa juuri olla. Taidettiin olla sitten museoesineiston jalkeen toiseksi suosituin kuvauskohde. Kaikenhuippu oli se, kun eras paikallinen nuori mies tuli kysymaan meilta saako han ottaa valokuvan kanssamme. Toki kuvaan suostuttiin, kun kauniisti pyydettiin, vaikka aika kummalliselta se kylla tuntui.

Toinen museo johon samanpaivan aikana paadyttiin kertoikin sitten Ho Chi Minhista eli tuttavallisemmin Ho-sedasta (uncle Ho) seka rauhan, rakkauden ja vapauden aatteesta eli kommunismista... (nain Ho-sedan lausuntoa mukaillen). Ihan mielenkiintoista oli lukea ko. herran ja puolueen vaiheista alakerran valokuvanayttelyssa, mutta varsinaisen museon anti olikin sitten ihan eri juttu. En ole kylla ikina ollut niin kummallisessa paikassa. Erilaisten tolppien, pyramidien ja symboleiden merkitys jai hieman aukinaiseksi. Oli kuin olis ollut jossain nykytaiteen museossa. No, jos ei muuta museosta saatu irti, niin ainakin nyt tiedetaan, etta Ho-seta on ollut tosi kova jatka, jolla on ollut mielipide joka asiaan ja etta se on se tyyppi, jonka kuva koristaa joka ainoaan paikallista setelia. Tiesitteko muuten, etta Ho-sedan palsamoitu ruumis kuskataan Venajalle joka ainoa vuosi 3 kuukauden huoltolomalle?

Sunnuntaina lahdettiin sitten rannikolle Halong Bayhin. Se on saanut listasijoituksen maailman kahdeksantena ihmeena. Monikohan paikka kyseisen paikan jakaa, kun tuntuu, etta joka maasta loytyy aina se 8. ihme? Ei kukaan tietaisi mika se 9. ihme sitten on? Mutta Halong Bay on kylla paikansa listalla ansainnut. Oli muutenkin hienoa paasta merelle ja kun maisemat olivat viela niin komeat, niin ei voinut valittaa. Halong Bay siis kasittaa lahes 2000 saarta, jotka kohoavat meresta monen kymmenen metrin korkeuksiin pystysuorine seinamineen. Komeaa on seilailla saarten keskella. Eika saaret jaa edes paikan ainoaksi anniksi, silla alueelta loytyy viela lukemattomasti upeita luolia. Vierailimme yhdessa isoimmista ja naky luolan sisalla oli henkeasalpaavan kaunis. Varsinkin kun paikka oli viela valaistu varivaloin. Ihan mieleton. Kannitti siis reissu sinne tehda, vaikka 4 tunnin bussimatka suuntaansa tuntui varsinkin kotimatkalla vahan turhan pitkalta.

Bussilla Vietnamin halki

Ensimmainen etappi bussimatkalla Saigonista Hanoihin paatyi Nha Trangiin. Nha Trang oli oikeastaan viimeinen rantakohde talla venahtaneella honey moonilla. Kun saavuimme kaupunkiin niin satoi taivaan taydelta. Merenkaynti oli myos niin kovaa, etta paatimme jattaa seuraavaksi paivaksi suunnitellun sukellusretken tekematta. Seuraava paiva alkoi auringonpaisteella, jatkui sateella, mutta lopulta saimme hienon aurinkoisen paivan, jonka kaytimme rannalla lohoilyyn kun siihen viela tarjoutui mahdollisuus.

Nha Trangista matka jatkui yobussilla Hoi Aniin. Nukkuminen kyseisessa sardiinipurkissa ei ollut mikaan paras kokemus. Kokemus kuitenkin. Hoi Anissa taasen on raataleita ja suutareita vierivieressa ja siella on melko halpaa teettaa pukuja ja mekkoja ja kenkia. Pitihan se sitten teettaa puku, pitka ulkotakki, pari kauluspaitaa, kiiltonahkakengat ja Helille silkkimekko. Kengista varsinkin tuli todella upeat, ja naurettavan halvalla. Hoi An oli kaunis pikkukyla joen varrella. Tykkasimme paikasta paljon. Sielta matka jatkui Hueen. Hue olikin pienten Nha Trangin ja Hoi Anin jalkeen vahan isompi kaupunki. Hue on kaupunki taynna historiaa ja siella sijaitsee muurien ymparoima Keisarillinen kaupunki, joka toimi keisarikunnan hallinnollisena keskuksena 1804-1945. Alueella on palatseja, temppeleita, aarrekammio, keisarillisia asuinrakennuksia, puutarhoja ynna muuta, ynna muuta. Ulkomuurien sisalla on viela toiset muurit, jotka suojelevat Kiellettya Purppura Kaupunkia, jonne vain keisariperhe, palvelijattaret ja uenukit paasivat. Alue tuhoitui osittain tulipalossa 1947 ja mita jai jaljelle pommitettiin tuhoisin seurauksin 1968. Hiljattain aluetta on alettu entisoida ja paraikaa entisointityot ovat kaynnissa monessa kohteessa.

Myos Hueen tykastyimme ja loysimme ensimmaista kertaa koko Aasiassa oloaikanamme oikeasti halvan ja hyvan ruokapaikan. Alle dollarilla jo sai kunnon annoksen ja 1,5 dollarilla mita vain lansimaistakin ruokaa. Ja ehdottomasti parasta mita olemme Vietnamissa syoneet. Eraassa asteen verran kalliimmassa ravintolassa nautiskelimme sammakonreisia ja taytyy sanoa, etta veivat kielen mennessaan.

Kaksisataa kiloinen apina poistui harteiltamme tassa yksi paiva kun vihdoin, yli kuukauden yrittamisen jalkeen onnistuimme siirtamaan rahamme Australian tililtamme Suomeen. Olemme olleet tulisilla hiililla yli kuukauden paivat kun ANZ pankki hoitaa asioita miten hoitaa. Pitka tarina lyhyesti. Siirtaaksemme rahat tarvitsimme siirron aktivoivan numeron ANZ pankista, jota ei voinut antaa meille henkilokohtaisesti viela kun olimme Australiassa, sita ei myoskaan voinut lahettaa suoraan nettipankkiin vaan se piti lahettaa postiosoitteeseen Australiassa. Onneksi meilla on ystavia siella, jotka ystavallisesti auttoivat ja lupasivat lahettaa numeron meille kun se saapuu postissa. Numeron lahettaminen postissa, hyvat ystavat ja kylanmiehet, on kuulemma turvallisuus kysymys. No, Australian postin kanto, jota luvalla sanoen voisin kehaista surkeaksi rapellykseksi, onnistui viivyttamaan ensimaista numeroa yli kaksi viikkoa, jonka aikana ehdin tilata uuden, silla sen pitaisi olla perilla viidessa paivassa. Taman toisen numeron posti hukkasi taysin. Kolmas tuli sitten ajoissa, mutta sita aktivoidessa odotti uusi yllatys. Saadakseen numeron aktiiviseksi pitaisi ottaa yhteytta Internet Help Deskiin. Sellaistahan ei loytynyt, joten viestia pankkiin. Viikonlopun yli vastausta odottelin ja sellaisen viimein sain. Nyt piti lahtea soittamaan pankkiin ja kertomaam, etta pitaisi tama numero saada aktiiviseksi. Lopulta tati uskoi, etta olen tilin omistaja ja numero oli aktiivinen saman tien ja mahdollisti rahojen siirron ulkomaiselle tilille. Mielestani reilu kysymys on; miksi ihmeessa kyseinen numero piti ensin lahettaa Australian postin hukattavaksi kun asian olisi voinut suoraan hoitaa soittamalla. Kuka tietaa, jos kukaan.

Huesta hyppasimme jalleen yobussiin ja nyt olemme paivan ajan ihmetelleet Hanoin vilinaa. Viisi paivaa taalla vietetaan ja sitten otamme suunnaksi matkan viimeisen etapin Hong Kongin.

Miljoona, miljoona, miljoona skootteria

Olipa hienoa saapua Vietnamiin, silla samantien meista tuli miljoonareja. Nostettiin automaatista reteesti 4 miljoonaa, mika oli automaatin maksimisumma. Valitettavasti myos kaikissa hinnoissa on kolmesta neljaan nollaan numeron perassa, joten katotaan nyt kauanko meidan miljoonat riittaa...

Ensimmainen kohteemme Vietnamissa oli maan suurin kaupunki Saigon tai virallisemmin Ho Chi Minh City. Tykastyttiin kaupunkiin sen verran paljon, etta viivyttiin siella nelja yota ennenkuin jatkettiin matkaa rannikolle. Saigon on todella viihtyisa ja siisti kaupunki, jossa on paljon hyvinhoidettuja puistoja. Ydin keskustasta loytyy loistohotelleja, trendikahviloita, merkkiputiikkeja ja hienostohotelleja. Onneksi lahelta keskustaa loytyy myos enemman meidan kukkarolle soveltuva muutaman korttelin kasittava ns. backpackeralue, joka on taynna katukahviloita, matkamuistomyymaloita ja vierivieressa olevia pienia hostelleja ja vierasmajoja. Erityisesti majapaikkoja loytaa kortteleiden sisalla olevien pikkukujien varrelta. Se onkin sellainen sokkelo, etta siella saa olla tarkkana, ettei paase eksymaan. Meidankin valitsema yopaikka sijaitsi tallaisen n. metrin levyisen kujan paadyssa ja kolomme sisaankaynti oli varsinkin ensimmaisina paivina toisinaan hukassa.

Saigonissa asuu reilu 7 miljoonaa ihmista ja suurin piirtein jokainen omistaa skootterin. Autoa taalla nimittain harva omistaa. Valilla vaan tuntui, etta kaikki skootterin omistajat olivat lahteneet liikenteeseen samaan aikaan kuin mekin. Liikenne oli siis kaoottista, kun sadat skootterikuskit ovat risteyksessa yhta aikaa. Teiden ylitykset ovat erittain mielenkiintoista puuhaa, silla tyhjaa valia saat odottaa aamunkoittoon. Se on vaan mentava sinne sekaan, kaveltava rauhallisesti pysahtymatta tien ylitse ja toivoa samalla, etta kaikki vaistavat. Ja ainakin viela ollaan hengissa, joten se kai tarkoittaa sita, etta hyvin ollaan teiden ylityksissa onnistuttu.

Paikallinen ruoka eika takalainen lansimainenkaan ruoka ei ole varsinkaan Jonin makuhermoja kutkuttanut. Mun ruokatilaukset ovat onnistuneet vahan paremmin, mutta en nyt hurraa huutoja ruuan puolesta lahtis huutelemaan itsekaan. Parhaat sapuskat ollaan loydetty Lotteria-nimisesta hampparipaikasta (paikallinen makkari). Useammin kuin kerran ollaan poikettu hakemassa erittain maistuva tuplajuustopurilainen ensinalkaan. :) Illallisia meidan ei muuten tarvinnut Saigonissa syoda kahdestaan, silla ja Phnom Penhissa tutustuimme englantilaiseen Arraniin ja kanadalaiseen Laureniin, joiden kanssa juttelimme muutamana iltana lahes aamuun asti ja jatkoimme perinnetta nyt Saigonissa, kun satuimme tannekin samaan aikaan. Maailmaa parantaessamme taisi useampi Saigon green -olutkin valua kurkusta alas. Nyt tiemme valitettavasti erosivat, mutta toivottavasti joskus jossain taas tavataan.

Ja Vietnamissa kun ollaan, niin tokihan sita pitaa tutustua Vietnamin sotahistoriaan. Kavimme sotamuseossa, joka oli kylla erittain antiamerikkalainen, todella tarkkaan kerrottiin kaikki amerikkalaisten tekemat sotarikokset, mutta vastapuolen tekemisista ei mitaan. Museossa oli myos kuva Helsingin vietnaminsodan vastaisesta mielensoituksesta ja mielenosoitusta mainosta juliste. Oli aika yllattava loyto. Teimme myos puolen paivan retken laheisille Cu Chi -tunneleille. Se on vietnamilaisten sodan aikana rakentama tunneliverkosto, jolla on mittaa yli 200 kilometria. Oli se aika hurjaa kompia kumarassa maanalla pimeissa tunneleissa. Tunneliverkosto piilotettuine sisaankaynteineen mahdollisti vietnamilaisten sissejen ilmestya ja kadota amerikkalaisten silmien edesta. Vietkong sisseilla ei ollut yhta paljon aseita, kun Saigonin hallitusta tukevilla amerikkalaisilla sotilailla, mutta karmeita ansoja he osasivat rakentaa viidakkoon piikeilla, koukuilla ja terotetuilla bambukepeilla. Pahaa teki jalleen. Toisaalta sellaisilla ansoilla pystyy vahingoittamaan vain yhta ihmista kerrallaan, amerikkalaiset ruiskuttivat myrkkykemikaaleja ja napalmipommeja koko alueen paalle tuhoten valtavan viidakkoalueen. Ja nama kemikaalit vaikuttavat yha alueella asuviin ihmisiin. Eli kumpi sitten on pahempaa? Kierroksen paatteeksi meilla oli mahdollisuus kokeilla AK47-aseella ampumista, joten ostettiin Arrenin ja Laurenin kanssa neljaan pekkaan kymmenisen luotia. Pojat taisivat maalitauluun osuakkin, mun ja Laurenin tahtailysta en ole ihan varma. No, ompahan tullut nyt sellaistakin kokeiltua.

Vastapainoksi kaikelle talle sotahistorialle yksi paiva me vietettiin vesihuvipuistossa. Todettiin kylla Jonin kanssa, etta me taidetaan olla 10-15 vuotta liian vanhoja kaikkiin niihin liukumakiin, sen verran tehokkaasti itseamme niissa telottiin ja sen verran pelonsekaisin tuntemuksin niihin mentiin. Kaikki kaytiin kuitenkin laskemassa ainakin kahdesti! Hauskaa siis oli.

Saigonissa ollessamme myos aikataulutimme loppureissumme ja ostimme matkustusliput kotosuomeen saakka. Saigonista Hanoihin meilla on bussiliput, jotka mahdollistavat pysahtymaan matkan varrella muutamaan otteeseen. Hanoista Hong Kongiin lennetaan, Hong Kongissa vietetaan viikko ja sitten lennetaan Lontoon kautta Helsinkiin. Naiden suunnitelmien mukaan meidan siis pitaisi saapua 5.5.2010 Suomen kamaralle. Eli alkakaahan varautua henkisesti useita tunteja kestavaan matkavalokuvien katselusessioon.

Happy Cambodia

Phnom Penhista jatkoimme matkaa taas bussilla Kambodzan etela rannikolle. Jatimme valista taman maan vastineen Phuketin Patong Beachille ja muille turistihelveteille, Sihanoukvillen. Sen sijaan suuntasimme viela toistaiseksi massaturismista vapaisiin Kampotin ja Kepin pikkukyliin.

Talla kertaa mielenterveyttamme ei kovin paljoa bussimatkan aikana yritetty jarkyttaa paikallisilla karaokevideoilla vaan kolmen tunnin matka sujui suht rauhallisissa merkeissa. Paluumatkalla Phnom Penhniin sen sijaan toivelaulut raikasivat jalleen. Ensimmaista kertaa tassa maassa tie oli paikoin kehnossa kunnossa, mutta joitain kohtia oltiin jo kovaa vauhtia kunnostamassa.

Kampotissa ja Kepissa tarkoituksenamme oli loytaa rauhallinen ja mahdollisimman turismivapaa osa Kambodzaa. Missio oli suurelta osalta onnistunut. Kampotissa ei tosiaankaan viela paljoa ollut nakyvissa turismin mukanaan tuovia ilmioita. Ihmiset jaksoivat hymyilla ja vilkutella lansimaalaisille ja monet halusivat vaihtaa muutaman sanan tai ainakin moikata, toisin kuin esimerkiksi Thaimaassa ihmisia ei voinut vahempaa kiinnostaa mista olit tai mita tanne olet tullut elleivat he voineet hyotya sinusta jotenkin. Kaikki ihmiset koko Kambodzassa ovat olleet todella valittomia ja ystavallisia ja varsinkin nyt Kampotissa ja Kepissa. Saatiinpahan yhdessa ravintolassa perheen silmatera, pikkuinen tyttovauva syliin ja kyllahan se oli suloinen. Eika tytto olisi mihinkaan sylista lahtenyt sen jalkeen kun huomasi kaulassani roikkuvan varikkaan korun. Myos myyjat taalla ovat viela ystavallisia (kuten suuri osa Thaimaassakin), mutta yhtaan niskojaan nakkelevaa ja ylimielista (ahnetta) myyjaa ei taalla ole tullut vastaan, toisin kuin Thaimaassa.

Valitettavasti muutoksia massaturismin suuntaan on havaittavissa jo Kepissa. Jo valmiiksi se on kallein paikka koko Kambodzassa ja tulevaisuudessa sielta loytyy suuria ja kalliita hotelleja seka resortteja ja rannat tayttyvat rikkaista eurooppalaisista lomaturisteista. Viela toistaiseksi Kepissa on rauhallista ja rannoilla vain paikallisia.

Kampotissa itsessaan ei ollut mitaan nahtavaa, mutta lahella sijaitsevan Bokor-vuoren huipulta loytyy 40-luvulla hylatyn kylan ja kasinohotellin rauniot. Paikan ovat 20-luvulla rakentaneet ranskalaiset miehittajat. Kasino on rakennettu aivan jyrkanteen reunalle ja tarinan mukaan kasinolla rahansa havinneet ovat heittaytyneet jyrkanteelta kilometrien matkan alas. Sinnekin paraikaa kyhataan uutta resorttia ja asfalttitieta. Me valitsimme helpoimman tavan paasta paikkaa ihailemaan (tai niin luulimme) ja otimme valmiin retken huipulle raunioita katsomaan. Minibussilla ensin vuoren juurelle ja sielta hyppasimme kuormurin lavalle. Kun kuormuri viimein saatiin maaniteltua kayntiin niin matka huipulle paasi alkamaan. Kohta jo pysahdyimme ja koko porukka laksi, kansallispuiston ollessa kyseessa, puiston vartian perassa viidakkoon. Vartialla oli tietenkin selassaan AK-47 tiikereita tai niskottelevia turisteja varten. Onneksi ei selvinnyt oliko kumpikaan aavistuksista oikeassa. Vaelsimme koko ajan ylospain viettavaa ja paikoin melkein pystysuoraa reittia keskella viidakkoa reilun kaksi tuntia. En ole viela milloinkaan hikoillut niin runsaasti! Ja puiston vartia oli taysin kuiva! Ei hikipisaraakaan miehessa. Tassa ilmastossa paikallaan ollessakin hikoilee saati sitten vuorelle kiivetessa. Lopulta kuitenkin paastiin ylos ja taas hypattiin kuormurin lavalle ja loppumatka vuorenhuipulle matkattiin viilean tuulen kuivatessa kasvoja.

Huipulla vaivannako palkittiin ja lounaan jalkeen paasimme vapaasti tutkimaan raunioita. Innostuin ottamaan satoja valokuvia ja etsimaan erikoisia kuvakulmia. Paikka oli todella inspiroiva ja kiintoisa. Voi vain kuvitella milta kasinohotelli on nayttanyt loistonsa paivina. Raunioinakin se teki lahtemattoman vaikutuksen. Alas vuorelta tulimme samaa reittia ja alastulo, vaikka ei ollutkaan yhta raskasta kuin ylos kiipeaminen niin tuplasti vaikeampaa.

Kambodzasta muuten saa halutessaan tilattua Happy Pizzaa. Tata varten on ihan omia pizzerioita ja yleensa lisaamalla 5$ saa pizzasta kuin pizzasta paivitettya niin Happyn kuin haluaa. Ja ilmeisesti jo kuukauden vapaasti rehottanut partani saa aikaan sellaisen reissulasse-looking, josta paikalliset ruohon kauppaajat paattelevat saavansa minusta hyvan asiakkaan.

Olemme edelleen nauttineet paikallisesta ruuasta ja juoneet paivittain useita fruit shakeja, jotka valmistetaan tuoreista hedelmista. Itse olen ihanstunut paikalliseen jaakahviin, joka tehdaan kermaiseen maitoon. Taivaallisen hyvaa. Varsinkin Kepissa oikeastaan vain soimme ja joimme hyvin ja makasimme rannalla riippumatossa kirjaa lukien tai torkkuen. Siella ei ollut mitaan muuta tekemista, joka olikin suurin syy sinne menoomme. Yhtena paivana harkitsimme patikkamatkaa Kep-vuoren ymparistossa, mutta jo aamupalalle kavely hikoilutti sen verta paljon, etta vaihdoimme suunnitelmaa ja keskityimme edella mainittuihin aktiviteetteihin. Merenantimet joita Kepissa nautimme olivat erikoismaininnan arvoisia. Kysymukseen, mita kalaa soimme, on vaikea vastata silla kaikissa listoissa lukee yksinkertaisesti kalaa. Erittain hyvaa se kuitenkin oli.

Kambodzassa pelataan sujuvasti kahden eri valuutan valilla. Paaosin kaytetaan Amerikan dollareita ja niiden kanssa katevasti paikallisia rieleja. Yksi dollari on 4000 rielia, joten niita kaytetaan jos pitaa rikkoa dollareita. US dollarit tuntuvat ja nayttavat monopolirahoilta, mutta taalla ne ovat suuressa arvossa. Vietnamissa niiden pitaisi myos kayda maksuvalineena yhdessa dongien kanssa. Yksi dollari tosin vastaa 19000 dongia, eli jos paikallista valuuttaa aiomme kayttaa niin pitaa hommata suurempi lompakko kaikille miljoonille.

Juuri askettain saimme hoidettua Vietnamin viisumimme kuntoon, joten nyt meilla on kuukauden viisumi maahan. Matkaa jatketaan taasen bussilla, silla lentaminen Saigoniin olisi tullut maksamaan kaikkien viisumisekoiluiden kera kolme kertaa sen mita nyt maksamme. Viela yksi paiva vietetaan Kambodzan paakaupungissa ja sitten aloitamme Vietnamin valloituksen. Kambodza on ollut tahan astisen Aasian matkamme ehdoton helmi, mutta tanne tuskin koskaan palaamme. Paikallista ruokaa tulee varmasti ikava, karaokevideoita vahemman, eika paikallisten ladyen kayttamat pyjamatkaan silmia ole hivelleet. Tekee tietysti pukeutumisesta helppoa kun ei tarvitse vaihtaa yoasuaan olenkaan paivan aikana. Niita saa taalta kaikilla nalle ja sydan kuvioilla ja kaikki paikalliset naiset niita kayttavat. Naihin kuviin, naihin tunnelmiin.