Kotona jälleen

Kotimatka sujui sitten suuremmitta kommelluksitta. Hong Kongin lentokentällä meitä hieman peloteltiin tiedolla, että Irlannin ja Skotlannin lentokentät on suljettu tuhkapilven vuoksi, mutta onneksi pilvi ei Lontooseen asti ikinä yltänyt. Lähellä kyllä oli. Katsottiin jälkeenpäin netistä tuhkapilven kulkua, ja juuri lentomme aikaan se peitti lähes koko Iso-Britanian. Suurinta vaikeutta kotimatkalla meille tuotti suomen kielen puhuminen. Lontoosta lähdettäessämme vastasin suomea puhuville lentoemännille englanniksi ja sama jatkui Helsinki-Vantaan lentokentällä. Nyt onneksi osaa jo suomea puhua. Mietiskelinkin tuossa, että osaisinko enää englanniksi mitään toimittaa, mutta ei kai se taito sentään näin nopeasti katoa.

Me hieman pelättiin etukäteen, että iskeeköhän Suomessa matkaltapaluu väsymys tai jopa masennus, mutta mistään sellaisesta ei ole ollut tietoakaan. Päinvastoin ollaan oltu todella reippaita. Heräilty kukonlaulun aikaa, matkusteltu ympäri Suomea sukulaisia ja tuttavia tapaamassa, hankittu asunto Kauhajoelta, haravoitu mökillä ja hypätty lukemattomissa virastoissa hoitamassa milloin minkäkinlaista paperisotaa. Jos tosiaan Australiassa törmättiin välillä käsittämättömään byrokratiaan, niin se ei ole mitään Suomen vastaavaan. Virastokäynnit ovat olleet hermoja raastavaa puuhaa. Ja joka ainoan hakemuksen liitteeksi tarvittaisiin kymmeniä papereita, joita meillä ei ole tai sitten ne ovat ainakin väärässä kaupungissa. Eiköhän asiat kuitenkin pikkuhiljaa ala selvenemään kunhan tässä vielä saadaan Australiasta hankittua muutama työtodistus.

Välillä koko reissu tuntuu kuin pitkältä unelta ja on olo että ollaanko me tosiaan oltu oikeasti jossain muualla. Täällä Suomessa kun ei ole oikein mikään muuttunut meidän poissaolon aikana. Muutama kaveri on saanut perheenlisäystä tai rakentanut itselleen oman kodin, sukulaiset ovat saaneet riesakseen uusia vaivoja, mutta siinäpä ne suurimmat muutokset sitten olikin. Toisaalta on kyllä ihanaa olla nyt tutussa ja turvallisessa Suomessa, elämä on täällä niin helppoa ja yksinkertaista. Vielä tosin joudutaan reissuelämää jatkaa muutaman viikon ajan, sillä Kauhajoen asuntoomme päästään muuttamaan vasta kuun loppupuolella. Voi sitä riemun päivää, kun saa purkaa rinkasta ja pahvilaatikoista koko omaisuuden vaatekaappeihin ja tietää, että niitä ei ihan heti tarvitsekaan pakata sieltä pois.

Mutta meidän matkablogi vaikenee nyt ainakin hetkeksi aikaa ellei jopa lopullisesti. Katsotaan nyt kauanko maltetaan olla paikallamme. Suunnitelmia ja haaveita nimittäin on, vaikka muille jakaa.

Suuret kiitokset kaikille blogia seuranneille ja erityisesti kaikille blogia kommentoineille.

Hong Kongin valoissa ja Kiinan lumoissa

Vuorokauden mittainen bussimatka Hanoista Hong Kongiin ei houkuttanut vaan sen sijaan valitsimme puolentoista tunnin lentomatkan. Lento oli perilla juuri sopivaan aikaan ja meille jai hienosti aikaa etsia halpaa majoitusta Hong Kongista. Meidan budjetille sopivaa majoitusta loytyi huonomaineisista vierasmajoja seka hostelleja pursuilevista sokkeloisista torneista Hong Kongin saarta vastapaata. Kyseiset murjut eivat takuulla lapaisisi ensimmaistakaan palotarkastusta. Kaiken lisaksi siella majailee jos jonkinmoista laitonta maahanmuuttajaa ja hamarahemmoa. Jotkut viela yrittavat kaupata ja tyrkyttaa ties mita. Kyseisilta tyypeilta en lahtisi mitaan ostamaan. Ensimmaisen yon huoneemme oli sielta pahimmasta paasta ja vaihdoimmekin yopaikkaa seuraavana aamuna.

Ensimmaisena iltanamme vaeltelimme ja ihmettelimme pitkin Hong Kongin katuja. Jalleen olimme paasseet aivan erilaisiin maisemiin. Pilvenpiirtajien viidakko sai allistymaan viela matkan tassa vaiheessa. Mopoja ei luojan kiitos kaduilla nae, mutta nyt kaikki ihmiset ovat kaduilla, joten jalkakaytavilla on ruuhkaa. Vaihtelua se on sekin. Pimean tultua Hong Kongin pilvenpiirtajat heraavat eloon ja Hong Kongin lahden aareen keraantyy kansaa katsomaan loisteliasta valoshowta, jossa pilvenpiirtajia valaistaan musiikin tahtiin. Olimme siis myytyja heti ensimmaisesta illasta.

Seuraavana aamuna herasimme pulujen moykkaan ankeasta murjustamme. Paivan aloitimme vierailemalla Kiinan konsulaatissa viisumeja anomassa. Pienen lisamaksun jouduimme maksamaan, jotta saimme viisumit ennen viikonloppua. Virallisen osuuden jalkeen olikin aika vaihtaa asumusta asteen verran parempaan. Onnistuimme loytamaan samasta talosta kahta kerrosta alempaa paremman huoneen lahes samaan hintaan. Nyt huoneessa on kaakelit, oma vessa ja suihku ja muutenkin uusi vierasmajamme on inhimillisempi. Kun kamat oli saatu siirrettya niin oli aika tavata Hong Kongilainen ystavamme Kidd, johon tutustuimme jo Australiassa Phillip Islandin Amaroo Parkissa, jonne Kidd jai meidan jalkeemme toihin kuukauden ajaksi. Keskiviikkona museot Kowloonin alueella, missa majailemme, ovat ilmaisia. Museoita on tullut kierrettya niin runsaasti, etta monipuolisesta tarjonnasta valitsimme avaruus- ja tiedemuseot, jotka molemmat olivat vierailun arvoisia. Kun meilla nyt oli paikallinen opas, niin museoiden jalkeen kiertelimme vahan kaupunkia ja kavimme ottamassa muutaman turistikuvan Avenue of the Stars -kadulla, joka on Aasian versio Hollywoodin vastaavasta. Siella on kaikki Aasian kuuluisat filmitahdet saaneet nimensa katuun ja viela elossa olevat ovat kadenjalkensa sementtiin iskeneet. Muutaman jopa tunnistimme, suurimpina tahtina Bruce Lee, Chacie Chan seka Jet Li. Illan jo hamartyessa suuntasimme Hong Kongin kuuluisimmalle huipulle, Peakille, ihailemaan maisemia ja nauttimaan paikallisesta ruuasta. Kokeilimme myos paikallista erikoisuutta, jaakahvin ja -teen sekoitusta eli yinyangia. Nakymat huipulta olivat, jos kaytetaan kulunutta sanontaa, henkea salpaavat. Se oli yhta valomerta niin pitkalle kuin silma kantaa. Alas huipulta tulimme perinteisella tramilla, joka nousee huipulle paikoin 60 asteen kulmassa. Illan paatteeksi suuntasimme parille oluelle ja sovimme tapaavamme viela ennen lahtoamme.

Torstaina tiemme suuntasi Hong Kongin Disneylandiin. Ajattelimme, etta olemmekohan liian vanhoja moiseen, mutta itseasiassa paikan paalla oli erittain vahan lapsiperheita. Suurin osa oli nuoria pariskuntia tai sitten puku paalla olevia aasialaisia liikemiehia. Oli kylla mieleton naky nahda karusellin hevosilla ratsastamassa lauma bisnesmiehia. Hong Kongin Disneyland ei ole kovinkaan suuri, mutta kylla siella paivaksi riittaa tekemista. Valitettavasti koko paivan vaan satoi vetta taivaan taydelta. Vaeltelimme siis puistossa Mikki Hiiri -sadeviittoihin kaariytyneina. Kyseinen vaatekappale sai suuren suosion muunkin yleison keskuudessa. Sade ei kuitenkaan paivaa pahemmin pilannut. Voiko paiva olla huono, jos tormaat kadulla Plutoon, Nalle Puh tulee halaamaan sinua ja paaset poseraamaan Hessun kanssa. Mikki nahtiin useita kertoja, mutta etsimisesta huolimatta Aku jai loytamatta. Parasta antia puistossa olivat kaikki esitykset esim. Akun toilailut 3D-leffana oli taattua Disney laatua ja Leijonakuningas-show oli todella vaikuttava. Valitettavasti sateen takia muutama esitys ja paraati oli jouduttu perumaan, tosin tuskin joka esitykseen oltaisiin muutenkaan ehditty.

Kiinan viisumit olivat noudettavissa siis perjantai aamuna ja paatimme lahtea samantien vierailemaan Kiinan puolella. Repussa oli Mikki Hiiri -sadeviitat (koko viikonlopun paistoi aurinko), aurinkorasva ja vesipullo. Ehka vaihtokalsarit olisi ollut syyta pakata matkaan myos, silla pieni epailys oli siita selvitaanko saman vuorokauden puolella takaisin. Tosin ensimmaisten maassa olo tuntien aikana olimme lahes valmiit palamaan seuraavalla junalla takaisin. Emme loytaneet turisti-infoa mistaan, kaikki kyltit olivat vain kiinaksi, tuhannet myyjat ryntasivat koko ajan kimppuun repien paidan hihasta omaa liikettaan kohti. Oltiin kylla hataa karsimassa, pienta helpotusta toi erittain hyva lounas hienostoravintolassa ja Helin vain euron maksanut manikyyri. Sen jalkeen paatimmekin jattaa ostosparatiisin/-helvetin taaksemme ja suunnata Window of the World -nimiseen teemapuistoon. Mitaan tietoa ei ollut siita kuinka kaukana se on tai edes missa suunnassa, joten otimme taksin kulkuneuvoksemme. Pienella pelolla kylla ensimmaiset kilometrit matkustettiin, silla kuskikaan ei ollut kovin varma oikeasta suunnasta. Perille kuitenkin loydettiin todennakoisesti jopa suorinta reittia.

Window of the world sai meidat jo taksin ikkunasta kasin haukkomaan henkea, eika porttien sisapuolikaan tuottanut pettymysta. Puistosta loytyy maailman tunnetuimpien rakennusten ja luonnonihmeiden pienoismalleja. (yleensa suhteessa 1:15, joskus jopa 1:1) Puiston keskella on lahes aidon kokoinen Eiffel-torni, jonka huipulle mekin tottakai matkustettiin. Eipa siis tarvitse Ranskaan enaa pelkastaan sen takia matkustaa. Euroopan ja Aasian osiot ehdimme kierrella kaikessa rauhassa. Sen verran on tullut jo matkusteltua, etta aika monta paikkaa bongattiin, mitka ollaan nahty ihan alkuperaisinakin versioina. Amerikan mantereelle saapuessamme aurinko laski jattaen meidat pimeaan. Rakennukset toki oltiin valaistu komeasti, mutta esim. Grand Canyon jai nakematta ja Niagaran putoukset olivat kuivuneet yon ajaksi. Puisto oli uskomattoman hieno paikka, eika oltaisi millaan maltettu lahtea pois, mutta oli pakko lahtea etsimaan yopaikkaa. Tosin poislahtoa viivyttiin viimeiseen asti katsellen suurella areenalla esitettyja naytelmakatkelmia mm. Notre Damen kellonsoittaja nahtiin pikaversiona. Ja ennen poislahtoa kaytiin myos kokeilemassa paikallista luistinkaukaloa. Valitettavasti tarjolla oli vain kaunoja, joten Jonin luistelu oli kaikkea muuta kuin sulavaa ja vauhdikasta Tais olla Jonin eka ja viimeinen kerta kaunoilla.

Puistossa lopulta lahtiessamme meilla olisi viela ollut aikaa suunnata rajalle ja viimeiseen junaan takaisin Hong Kongiin, mutta paatimme ottaa yon teemapuiston yhteydessa olevasta hotellista ja nauttia Kiinan upeista teemapuistoista viela toisenkin paivan ajan. Joten vappupaivan vietimme mini-Kiinassa. Jos joku viela muistaa mini-Suomen, niin naista kahdesta paikasta ei voi edes puhua samassa lauseessa. Yleisen vapaapaivan vuoksi puistoon oli eksynyt muutama paikallinenkin. Ja taas edustimme koko lantista maailmaan kahdestaan. En tieda monenko kiinalaisen kameraan meidat ikuistettiin, mutta ainakin kolme oli niin rohkeaa, etta uskalsi tulla pyytamaan yhteiskuvaa. Tiedetaanpa nyt milta tuntuu olla julkkis. Ja niin sita tuli nahtya koko Kiina yhdessa paivassa ja voin kertoa, etta Kiinan muuri oli vaikuttava jopa pienoiskoossa. Se vaan jatkui ja jatkui... Kun olimme saaneet kaksi muistikorttia tayteen kuvia ja kameran akun tyhjaksi, oli aika suunnata shoppailemaan. Olimme kuitenkin aivan puhki ja kun muistimme edellispaivan kauhut ostoskeskuksessa, paatimme jattaa edulliset vaateostokset seuraavaan Kiinan matkaan ja palata suorinta reittia takaisin Hong Kongiin.

Hyva etta jatettiin halppiskaman shoppailu Kiinassa valiin, silla paljon parempaa tavaraa ollaan nyt loydetty Hong Kongin aivan upeista vaateliikkeista kohtuuhintaan. Sunnuntaina tavattiin Hong Kongissa jo 10 vuotta asunut Eila, johon tutustuttiin Australiassa joulupaivan suomalaiskahveilla. Eila vei meidat Stanley Marketille shoppailemaan ja saatiin monta muovipussillista uutta vaatetta rinkantaytteeksi. Oli aivan ihana paiva ja paikallisen oppaan johdolla nahtiin monta puolta kaupungista, jotka muuten olisivat jaaneet nakematta. Paivan viela kruunasi illallinen Kiddin ja hanen tyttoystavansa kanssa. He veivat meidat syomaan kiinalaista ruokaa. Kadunvarsi ravintola naytti olevan ihan taynna, mutta me kaveltiin keittion lapi ravintolan takahuoneeseen syomaan. Eipa tuollaista turisti olisi ikina loytanytkaan, saati olisko sinne ollut ominpain edes asiaa. Ja ruoka oli siis erinomaista. Annettiin Kiddin tehda ruokatilaus ja pian edessamme oli siansuolta, kalanmahapaloja, nautaa makeassa kastikkeessa ja osteripaistosta. Ja kunnialla selvittiin syomapuikoillakin ruokailusta, onhan meilla onneksi 2 kuukauden rankka harjoittelu taustalla. Toki sulavammin se sujuu paikallisilta, joille kuulemma syomapuikot lyodaan kouraan jo 1-2 vuoden iassa.

Ollaan taysin Hong Kongin lumoissa, ihana kaupunki. Mahtavaa lopettaa tama Aasian kierros tanne. Mielenkiintoinen sekoitus itaan ja lantta. Silla erittain lansimainen paikka tama on, loytyyhan taalta jopa H&M seka IKEA. Kummassakaan ei olla tosin kayty, eli IKEA neitsyys on yha tallella. Viela viimeisen paivan shoppailut jaljella ja huomen iltana aloitetaan matka kohti koto Suomea. Islannista on muuten matkalla mantereelle uusi tuhkapilvi, toivottavasti se ei esta meidan kotiinpaluuta.

Hyvasti Hanoi

Saastelimme monia tuliaisostoksia Hanoihin, mika taisikin olla suuri virhe, silla Hanoi ei ollutkaan Bangkokin kaltainen shoppailuparatiisi. Lisaksi tama taitaa olla Vietnamin kallein kaupunki, silla jopa vesipullosta joutuu maksamaan tuplahintaa. Ja halvan ja hyvan ruokapaikan metsastyskin on jalleen yhta tuskaa. Tosin viimeisena paivanamme siinakin sitten onnistuttiin ja jopa kaksi kertaa. Illallisella soimme tarjoilijan suosittelema paikallista ruokaa, jonka nimesta meilla ei ole mitaan kasitysta, mutta hyvaa se oli. Saattoipa olla jopa yksi parhaista ruuista koko Aasian matkalla. Eika hintakaan ollut kuin muutaman dollarin. =)

Ja alkaa nyt pelastyko, etta jaitte kaikki ilman tuliaisia, silla viimeisena paivanamme Hanoissa onnistuttiin ruokatilausten lisaksi myos shoppailussa. Hanoissa shoppailemisen tekee hauskaksi se, etta taalla on joka ainoa katu erikoistunut johonkin tiettyyn tuoteryhmaan. Toki jos tiedat mita olet hakemassa, niinkuin me tanaan, niin tekeeman se ostoksilla olon helpommaksi, kun ei tarvi ympari kylaa kayda kyselemassa hintoja, kun kaikki sita tavaraa myyvat liikkeet ovat vieretysten. Ollaan loydetty mm. laukku-, kenka-, lelu-, pyyhe-, peltitavara- ja jopa wc-ponttokatu. Joka liikkeessa on lahes samat tuotteet myynnissa, mutta hinnat voivat vaihdella sitten todella isolla haarukalla. Tasmalleen samasta tuotteesta voidaan pyytaa ihan mita tahansa, joten hintavertailu on todellakin syyta tehda ja paljon. Ja tinkia! Niin arsyttavaa puuhaa kuin se onkin, niin se kuuluu kaupantekoon taalla pain maailmaa. En taida enaa osata ostaa vesipulloakaan ilman tinkaamista. Mitahan ne Prismassa tuumaa, kun ekojen ruokaostosten jalkeen kayn alennusta vaatimaan loppusummasta?

Mutta ei paassyt Hanoi meidan suosikkikaupunki listalle. Viihtyisyytta taalta on nimittain viela ruokapaikkojakin vaikeampi hakea. Ainoastaan yksi maksullinen puisto on ollut sellainen, jossa olisi viihtynyt pidempaankin. No, onneksi isosta kaupungista loytyy muutakin tekemista kuin pelkka shoppailu ja katujen tallaaminen.

Jo ensimmaisena iltana sivistimme itseamme vietnamilaisella kulttuurilla ja menimme katsomaan water puppet teatteria. Eli suomeksi nukketeatteriesitysta, jossa nukkeja ohjataankin veden alta kepeilla ja naruilla. Esityksen aiheina oli kalastus, sadonkorjuu ja mita nyt veden aaressa paikalliset ovat ikina keksineetkaan touhata. Ja samanlailla nuket esityksessa saativat ja haslasivat kuin taalla kaikki muutenkin saataa ja haslaa.

Lauantaipaiva sitten pyhitettiin museoiden kiertamiselle. Ensimmaisena suunnattiin kaupungin ulkolaidalla olevaan Vietnamin ihmisista ja kulttuurista kertovaan museoon. Ensimmaisesta nayttelysalista loysimme kuitenkin vain Australian aborginaalien taidetta. Lievasti kauhuissamme kiersimme salia, luultiin vastaavanlaiset nayttelysalit jo jattaneemme taaksemme. Mutta onneksi kyseessa oli siis vain yksi sali ja loppumuseo tarjosi sita, mita oltiin oikeasti tultu katsomaan. Paljon oli myos paikalliset tulleet museota ihmettelemaan, eika muutamaa ranskalaista ja meita lukuunottamatta tainut lansimaalaisia paikassa juuri olla. Taidettiin olla sitten museoesineiston jalkeen toiseksi suosituin kuvauskohde. Kaikenhuippu oli se, kun eras paikallinen nuori mies tuli kysymaan meilta saako han ottaa valokuvan kanssamme. Toki kuvaan suostuttiin, kun kauniisti pyydettiin, vaikka aika kummalliselta se kylla tuntui.

Toinen museo johon samanpaivan aikana paadyttiin kertoikin sitten Ho Chi Minhista eli tuttavallisemmin Ho-sedasta (uncle Ho) seka rauhan, rakkauden ja vapauden aatteesta eli kommunismista... (nain Ho-sedan lausuntoa mukaillen). Ihan mielenkiintoista oli lukea ko. herran ja puolueen vaiheista alakerran valokuvanayttelyssa, mutta varsinaisen museon anti olikin sitten ihan eri juttu. En ole kylla ikina ollut niin kummallisessa paikassa. Erilaisten tolppien, pyramidien ja symboleiden merkitys jai hieman aukinaiseksi. Oli kuin olis ollut jossain nykytaiteen museossa. No, jos ei muuta museosta saatu irti, niin ainakin nyt tiedetaan, etta Ho-seta on ollut tosi kova jatka, jolla on ollut mielipide joka asiaan ja etta se on se tyyppi, jonka kuva koristaa joka ainoaan paikallista setelia. Tiesitteko muuten, etta Ho-sedan palsamoitu ruumis kuskataan Venajalle joka ainoa vuosi 3 kuukauden huoltolomalle?

Sunnuntaina lahdettiin sitten rannikolle Halong Bayhin. Se on saanut listasijoituksen maailman kahdeksantena ihmeena. Monikohan paikka kyseisen paikan jakaa, kun tuntuu, etta joka maasta loytyy aina se 8. ihme? Ei kukaan tietaisi mika se 9. ihme sitten on? Mutta Halong Bay on kylla paikansa listalla ansainnut. Oli muutenkin hienoa paasta merelle ja kun maisemat olivat viela niin komeat, niin ei voinut valittaa. Halong Bay siis kasittaa lahes 2000 saarta, jotka kohoavat meresta monen kymmenen metrin korkeuksiin pystysuorine seinamineen. Komeaa on seilailla saarten keskella. Eika saaret jaa edes paikan ainoaksi anniksi, silla alueelta loytyy viela lukemattomasti upeita luolia. Vierailimme yhdessa isoimmista ja naky luolan sisalla oli henkeasalpaavan kaunis. Varsinkin kun paikka oli viela valaistu varivaloin. Ihan mieleton. Kannitti siis reissu sinne tehda, vaikka 4 tunnin bussimatka suuntaansa tuntui varsinkin kotimatkalla vahan turhan pitkalta.

Bussilla Vietnamin halki

Ensimmainen etappi bussimatkalla Saigonista Hanoihin paatyi Nha Trangiin. Nha Trang oli oikeastaan viimeinen rantakohde talla venahtaneella honey moonilla. Kun saavuimme kaupunkiin niin satoi taivaan taydelta. Merenkaynti oli myos niin kovaa, etta paatimme jattaa seuraavaksi paivaksi suunnitellun sukellusretken tekematta. Seuraava paiva alkoi auringonpaisteella, jatkui sateella, mutta lopulta saimme hienon aurinkoisen paivan, jonka kaytimme rannalla lohoilyyn kun siihen viela tarjoutui mahdollisuus.

Nha Trangista matka jatkui yobussilla Hoi Aniin. Nukkuminen kyseisessa sardiinipurkissa ei ollut mikaan paras kokemus. Kokemus kuitenkin. Hoi Anissa taasen on raataleita ja suutareita vierivieressa ja siella on melko halpaa teettaa pukuja ja mekkoja ja kenkia. Pitihan se sitten teettaa puku, pitka ulkotakki, pari kauluspaitaa, kiiltonahkakengat ja Helille silkkimekko. Kengista varsinkin tuli todella upeat, ja naurettavan halvalla. Hoi An oli kaunis pikkukyla joen varrella. Tykkasimme paikasta paljon. Sielta matka jatkui Hueen. Hue olikin pienten Nha Trangin ja Hoi Anin jalkeen vahan isompi kaupunki. Hue on kaupunki taynna historiaa ja siella sijaitsee muurien ymparoima Keisarillinen kaupunki, joka toimi keisarikunnan hallinnollisena keskuksena 1804-1945. Alueella on palatseja, temppeleita, aarrekammio, keisarillisia asuinrakennuksia, puutarhoja ynna muuta, ynna muuta. Ulkomuurien sisalla on viela toiset muurit, jotka suojelevat Kiellettya Purppura Kaupunkia, jonne vain keisariperhe, palvelijattaret ja uenukit paasivat. Alue tuhoitui osittain tulipalossa 1947 ja mita jai jaljelle pommitettiin tuhoisin seurauksin 1968. Hiljattain aluetta on alettu entisoida ja paraikaa entisointityot ovat kaynnissa monessa kohteessa.

Myos Hueen tykastyimme ja loysimme ensimmaista kertaa koko Aasiassa oloaikanamme oikeasti halvan ja hyvan ruokapaikan. Alle dollarilla jo sai kunnon annoksen ja 1,5 dollarilla mita vain lansimaistakin ruokaa. Ja ehdottomasti parasta mita olemme Vietnamissa syoneet. Eraassa asteen verran kalliimmassa ravintolassa nautiskelimme sammakonreisia ja taytyy sanoa, etta veivat kielen mennessaan.

Kaksisataa kiloinen apina poistui harteiltamme tassa yksi paiva kun vihdoin, yli kuukauden yrittamisen jalkeen onnistuimme siirtamaan rahamme Australian tililtamme Suomeen. Olemme olleet tulisilla hiililla yli kuukauden paivat kun ANZ pankki hoitaa asioita miten hoitaa. Pitka tarina lyhyesti. Siirtaaksemme rahat tarvitsimme siirron aktivoivan numeron ANZ pankista, jota ei voinut antaa meille henkilokohtaisesti viela kun olimme Australiassa, sita ei myoskaan voinut lahettaa suoraan nettipankkiin vaan se piti lahettaa postiosoitteeseen Australiassa. Onneksi meilla on ystavia siella, jotka ystavallisesti auttoivat ja lupasivat lahettaa numeron meille kun se saapuu postissa. Numeron lahettaminen postissa, hyvat ystavat ja kylanmiehet, on kuulemma turvallisuus kysymys. No, Australian postin kanto, jota luvalla sanoen voisin kehaista surkeaksi rapellykseksi, onnistui viivyttamaan ensimaista numeroa yli kaksi viikkoa, jonka aikana ehdin tilata uuden, silla sen pitaisi olla perilla viidessa paivassa. Taman toisen numeron posti hukkasi taysin. Kolmas tuli sitten ajoissa, mutta sita aktivoidessa odotti uusi yllatys. Saadakseen numeron aktiiviseksi pitaisi ottaa yhteytta Internet Help Deskiin. Sellaistahan ei loytynyt, joten viestia pankkiin. Viikonlopun yli vastausta odottelin ja sellaisen viimein sain. Nyt piti lahtea soittamaan pankkiin ja kertomaam, etta pitaisi tama numero saada aktiiviseksi. Lopulta tati uskoi, etta olen tilin omistaja ja numero oli aktiivinen saman tien ja mahdollisti rahojen siirron ulkomaiselle tilille. Mielestani reilu kysymys on; miksi ihmeessa kyseinen numero piti ensin lahettaa Australian postin hukattavaksi kun asian olisi voinut suoraan hoitaa soittamalla. Kuka tietaa, jos kukaan.

Huesta hyppasimme jalleen yobussiin ja nyt olemme paivan ajan ihmetelleet Hanoin vilinaa. Viisi paivaa taalla vietetaan ja sitten otamme suunnaksi matkan viimeisen etapin Hong Kongin.

Miljoona, miljoona, miljoona skootteria

Olipa hienoa saapua Vietnamiin, silla samantien meista tuli miljoonareja. Nostettiin automaatista reteesti 4 miljoonaa, mika oli automaatin maksimisumma. Valitettavasti myos kaikissa hinnoissa on kolmesta neljaan nollaan numeron perassa, joten katotaan nyt kauanko meidan miljoonat riittaa...

Ensimmainen kohteemme Vietnamissa oli maan suurin kaupunki Saigon tai virallisemmin Ho Chi Minh City. Tykastyttiin kaupunkiin sen verran paljon, etta viivyttiin siella nelja yota ennenkuin jatkettiin matkaa rannikolle. Saigon on todella viihtyisa ja siisti kaupunki, jossa on paljon hyvinhoidettuja puistoja. Ydin keskustasta loytyy loistohotelleja, trendikahviloita, merkkiputiikkeja ja hienostohotelleja. Onneksi lahelta keskustaa loytyy myos enemman meidan kukkarolle soveltuva muutaman korttelin kasittava ns. backpackeralue, joka on taynna katukahviloita, matkamuistomyymaloita ja vierivieressa olevia pienia hostelleja ja vierasmajoja. Erityisesti majapaikkoja loytaa kortteleiden sisalla olevien pikkukujien varrelta. Se onkin sellainen sokkelo, etta siella saa olla tarkkana, ettei paase eksymaan. Meidankin valitsema yopaikka sijaitsi tallaisen n. metrin levyisen kujan paadyssa ja kolomme sisaankaynti oli varsinkin ensimmaisina paivina toisinaan hukassa.

Saigonissa asuu reilu 7 miljoonaa ihmista ja suurin piirtein jokainen omistaa skootterin. Autoa taalla nimittain harva omistaa. Valilla vaan tuntui, etta kaikki skootterin omistajat olivat lahteneet liikenteeseen samaan aikaan kuin mekin. Liikenne oli siis kaoottista, kun sadat skootterikuskit ovat risteyksessa yhta aikaa. Teiden ylitykset ovat erittain mielenkiintoista puuhaa, silla tyhjaa valia saat odottaa aamunkoittoon. Se on vaan mentava sinne sekaan, kaveltava rauhallisesti pysahtymatta tien ylitse ja toivoa samalla, etta kaikki vaistavat. Ja ainakin viela ollaan hengissa, joten se kai tarkoittaa sita, etta hyvin ollaan teiden ylityksissa onnistuttu.

Paikallinen ruoka eika takalainen lansimainenkaan ruoka ei ole varsinkaan Jonin makuhermoja kutkuttanut. Mun ruokatilaukset ovat onnistuneet vahan paremmin, mutta en nyt hurraa huutoja ruuan puolesta lahtis huutelemaan itsekaan. Parhaat sapuskat ollaan loydetty Lotteria-nimisesta hampparipaikasta (paikallinen makkari). Useammin kuin kerran ollaan poikettu hakemassa erittain maistuva tuplajuustopurilainen ensinalkaan. :) Illallisia meidan ei muuten tarvinnut Saigonissa syoda kahdestaan, silla ja Phnom Penhissa tutustuimme englantilaiseen Arraniin ja kanadalaiseen Laureniin, joiden kanssa juttelimme muutamana iltana lahes aamuun asti ja jatkoimme perinnetta nyt Saigonissa, kun satuimme tannekin samaan aikaan. Maailmaa parantaessamme taisi useampi Saigon green -olutkin valua kurkusta alas. Nyt tiemme valitettavasti erosivat, mutta toivottavasti joskus jossain taas tavataan.

Ja Vietnamissa kun ollaan, niin tokihan sita pitaa tutustua Vietnamin sotahistoriaan. Kavimme sotamuseossa, joka oli kylla erittain antiamerikkalainen, todella tarkkaan kerrottiin kaikki amerikkalaisten tekemat sotarikokset, mutta vastapuolen tekemisista ei mitaan. Museossa oli myos kuva Helsingin vietnaminsodan vastaisesta mielensoituksesta ja mielenosoitusta mainosta juliste. Oli aika yllattava loyto. Teimme myos puolen paivan retken laheisille Cu Chi -tunneleille. Se on vietnamilaisten sodan aikana rakentama tunneliverkosto, jolla on mittaa yli 200 kilometria. Oli se aika hurjaa kompia kumarassa maanalla pimeissa tunneleissa. Tunneliverkosto piilotettuine sisaankaynteineen mahdollisti vietnamilaisten sissejen ilmestya ja kadota amerikkalaisten silmien edesta. Vietkong sisseilla ei ollut yhta paljon aseita, kun Saigonin hallitusta tukevilla amerikkalaisilla sotilailla, mutta karmeita ansoja he osasivat rakentaa viidakkoon piikeilla, koukuilla ja terotetuilla bambukepeilla. Pahaa teki jalleen. Toisaalta sellaisilla ansoilla pystyy vahingoittamaan vain yhta ihmista kerrallaan, amerikkalaiset ruiskuttivat myrkkykemikaaleja ja napalmipommeja koko alueen paalle tuhoten valtavan viidakkoalueen. Ja nama kemikaalit vaikuttavat yha alueella asuviin ihmisiin. Eli kumpi sitten on pahempaa? Kierroksen paatteeksi meilla oli mahdollisuus kokeilla AK47-aseella ampumista, joten ostettiin Arrenin ja Laurenin kanssa neljaan pekkaan kymmenisen luotia. Pojat taisivat maalitauluun osuakkin, mun ja Laurenin tahtailysta en ole ihan varma. No, ompahan tullut nyt sellaistakin kokeiltua.

Vastapainoksi kaikelle talle sotahistorialle yksi paiva me vietettiin vesihuvipuistossa. Todettiin kylla Jonin kanssa, etta me taidetaan olla 10-15 vuotta liian vanhoja kaikkiin niihin liukumakiin, sen verran tehokkaasti itseamme niissa telottiin ja sen verran pelonsekaisin tuntemuksin niihin mentiin. Kaikki kaytiin kuitenkin laskemassa ainakin kahdesti! Hauskaa siis oli.

Saigonissa ollessamme myos aikataulutimme loppureissumme ja ostimme matkustusliput kotosuomeen saakka. Saigonista Hanoihin meilla on bussiliput, jotka mahdollistavat pysahtymaan matkan varrella muutamaan otteeseen. Hanoista Hong Kongiin lennetaan, Hong Kongissa vietetaan viikko ja sitten lennetaan Lontoon kautta Helsinkiin. Naiden suunnitelmien mukaan meidan siis pitaisi saapua 5.5.2010 Suomen kamaralle. Eli alkakaahan varautua henkisesti useita tunteja kestavaan matkavalokuvien katselusessioon.

Happy Cambodia

Phnom Penhista jatkoimme matkaa taas bussilla Kambodzan etela rannikolle. Jatimme valista taman maan vastineen Phuketin Patong Beachille ja muille turistihelveteille, Sihanoukvillen. Sen sijaan suuntasimme viela toistaiseksi massaturismista vapaisiin Kampotin ja Kepin pikkukyliin.

Talla kertaa mielenterveyttamme ei kovin paljoa bussimatkan aikana yritetty jarkyttaa paikallisilla karaokevideoilla vaan kolmen tunnin matka sujui suht rauhallisissa merkeissa. Paluumatkalla Phnom Penhniin sen sijaan toivelaulut raikasivat jalleen. Ensimmaista kertaa tassa maassa tie oli paikoin kehnossa kunnossa, mutta joitain kohtia oltiin jo kovaa vauhtia kunnostamassa.

Kampotissa ja Kepissa tarkoituksenamme oli loytaa rauhallinen ja mahdollisimman turismivapaa osa Kambodzaa. Missio oli suurelta osalta onnistunut. Kampotissa ei tosiaankaan viela paljoa ollut nakyvissa turismin mukanaan tuovia ilmioita. Ihmiset jaksoivat hymyilla ja vilkutella lansimaalaisille ja monet halusivat vaihtaa muutaman sanan tai ainakin moikata, toisin kuin esimerkiksi Thaimaassa ihmisia ei voinut vahempaa kiinnostaa mista olit tai mita tanne olet tullut elleivat he voineet hyotya sinusta jotenkin. Kaikki ihmiset koko Kambodzassa ovat olleet todella valittomia ja ystavallisia ja varsinkin nyt Kampotissa ja Kepissa. Saatiinpahan yhdessa ravintolassa perheen silmatera, pikkuinen tyttovauva syliin ja kyllahan se oli suloinen. Eika tytto olisi mihinkaan sylista lahtenyt sen jalkeen kun huomasi kaulassani roikkuvan varikkaan korun. Myos myyjat taalla ovat viela ystavallisia (kuten suuri osa Thaimaassakin), mutta yhtaan niskojaan nakkelevaa ja ylimielista (ahnetta) myyjaa ei taalla ole tullut vastaan, toisin kuin Thaimaassa.

Valitettavasti muutoksia massaturismin suuntaan on havaittavissa jo Kepissa. Jo valmiiksi se on kallein paikka koko Kambodzassa ja tulevaisuudessa sielta loytyy suuria ja kalliita hotelleja seka resortteja ja rannat tayttyvat rikkaista eurooppalaisista lomaturisteista. Viela toistaiseksi Kepissa on rauhallista ja rannoilla vain paikallisia.

Kampotissa itsessaan ei ollut mitaan nahtavaa, mutta lahella sijaitsevan Bokor-vuoren huipulta loytyy 40-luvulla hylatyn kylan ja kasinohotellin rauniot. Paikan ovat 20-luvulla rakentaneet ranskalaiset miehittajat. Kasino on rakennettu aivan jyrkanteen reunalle ja tarinan mukaan kasinolla rahansa havinneet ovat heittaytyneet jyrkanteelta kilometrien matkan alas. Sinnekin paraikaa kyhataan uutta resorttia ja asfalttitieta. Me valitsimme helpoimman tavan paasta paikkaa ihailemaan (tai niin luulimme) ja otimme valmiin retken huipulle raunioita katsomaan. Minibussilla ensin vuoren juurelle ja sielta hyppasimme kuormurin lavalle. Kun kuormuri viimein saatiin maaniteltua kayntiin niin matka huipulle paasi alkamaan. Kohta jo pysahdyimme ja koko porukka laksi, kansallispuiston ollessa kyseessa, puiston vartian perassa viidakkoon. Vartialla oli tietenkin selassaan AK-47 tiikereita tai niskottelevia turisteja varten. Onneksi ei selvinnyt oliko kumpikaan aavistuksista oikeassa. Vaelsimme koko ajan ylospain viettavaa ja paikoin melkein pystysuoraa reittia keskella viidakkoa reilun kaksi tuntia. En ole viela milloinkaan hikoillut niin runsaasti! Ja puiston vartia oli taysin kuiva! Ei hikipisaraakaan miehessa. Tassa ilmastossa paikallaan ollessakin hikoilee saati sitten vuorelle kiivetessa. Lopulta kuitenkin paastiin ylos ja taas hypattiin kuormurin lavalle ja loppumatka vuorenhuipulle matkattiin viilean tuulen kuivatessa kasvoja.

Huipulla vaivannako palkittiin ja lounaan jalkeen paasimme vapaasti tutkimaan raunioita. Innostuin ottamaan satoja valokuvia ja etsimaan erikoisia kuvakulmia. Paikka oli todella inspiroiva ja kiintoisa. Voi vain kuvitella milta kasinohotelli on nayttanyt loistonsa paivina. Raunioinakin se teki lahtemattoman vaikutuksen. Alas vuorelta tulimme samaa reittia ja alastulo, vaikka ei ollutkaan yhta raskasta kuin ylos kiipeaminen niin tuplasti vaikeampaa.

Kambodzasta muuten saa halutessaan tilattua Happy Pizzaa. Tata varten on ihan omia pizzerioita ja yleensa lisaamalla 5$ saa pizzasta kuin pizzasta paivitettya niin Happyn kuin haluaa. Ja ilmeisesti jo kuukauden vapaasti rehottanut partani saa aikaan sellaisen reissulasse-looking, josta paikalliset ruohon kauppaajat paattelevat saavansa minusta hyvan asiakkaan.

Olemme edelleen nauttineet paikallisesta ruuasta ja juoneet paivittain useita fruit shakeja, jotka valmistetaan tuoreista hedelmista. Itse olen ihanstunut paikalliseen jaakahviin, joka tehdaan kermaiseen maitoon. Taivaallisen hyvaa. Varsinkin Kepissa oikeastaan vain soimme ja joimme hyvin ja makasimme rannalla riippumatossa kirjaa lukien tai torkkuen. Siella ei ollut mitaan muuta tekemista, joka olikin suurin syy sinne menoomme. Yhtena paivana harkitsimme patikkamatkaa Kep-vuoren ymparistossa, mutta jo aamupalalle kavely hikoilutti sen verta paljon, etta vaihdoimme suunnitelmaa ja keskityimme edella mainittuihin aktiviteetteihin. Merenantimet joita Kepissa nautimme olivat erikoismaininnan arvoisia. Kysymukseen, mita kalaa soimme, on vaikea vastata silla kaikissa listoissa lukee yksinkertaisesti kalaa. Erittain hyvaa se kuitenkin oli.

Kambodzassa pelataan sujuvasti kahden eri valuutan valilla. Paaosin kaytetaan Amerikan dollareita ja niiden kanssa katevasti paikallisia rieleja. Yksi dollari on 4000 rielia, joten niita kaytetaan jos pitaa rikkoa dollareita. US dollarit tuntuvat ja nayttavat monopolirahoilta, mutta taalla ne ovat suuressa arvossa. Vietnamissa niiden pitaisi myos kayda maksuvalineena yhdessa dongien kanssa. Yksi dollari tosin vastaa 19000 dongia, eli jos paikallista valuuttaa aiomme kayttaa niin pitaa hommata suurempi lompakko kaikille miljoonille.

Juuri askettain saimme hoidettua Vietnamin viisumimme kuntoon, joten nyt meilla on kuukauden viisumi maahan. Matkaa jatketaan taasen bussilla, silla lentaminen Saigoniin olisi tullut maksamaan kaikkien viisumisekoiluiden kera kolme kertaa sen mita nyt maksamme. Viela yksi paiva vietetaan Kambodzan paakaupungissa ja sitten aloitamme Vietnamin valloituksen. Kambodza on ollut tahan astisen Aasian matkamme ehdoton helmi, mutta tanne tuskin koskaan palaamme. Paikallista ruokaa tulee varmasti ikava, karaokevideoita vahemman, eika paikallisten ladyen kayttamat pyjamatkaan silmia ole hivelleet. Tekee tietysti pukeutumisesta helppoa kun ei tarvitse vaihtaa yoasuaan olenkaan paivan aikana. Niita saa taalta kaikilla nalle ja sydan kuvioilla ja kaikki paikalliset naiset niita kayttavat. Naihin kuviin, naihin tunnelmiin.

Holiday in Cambodia

Thaimaan jalkeen suunnattiin valloittamaan Kambodzaa. Meilla ei ollut viisumia valmiina, kun ei oltu tajuttu hakea nettiviisumia tarpeeksi ajoissa. Pienella jannityksella siis suunnattiin rajalle. Rajakaupungin linja-autoasemalta otettiin tuktuk ja pyydettiin viemaan meidat rajalle. Tuktuk-kuski ei kuitenkaan ihan noudattanut ohjeita vaan veikin meidat rajan lahella olevaan virallisen oloiseen paikkaan hankkimaan viisumia Kambodzaan. Tyytyvaisina taytettiin paperit, hieman ihmeteltiin sita, etta maksuksi kavi vain thaimaan bateja ja hinta oli luultua isompi. Kiltisti silti maksettiin ennenkuin alettiin epailemaan minkaan olevan pielessa. No, kylla me ihan oikea viisumi saatiin sieltakin, mutta maksettiin siita vahan reilusti tuplahinta thaimaalaiselle matkatoimistolle kuin mita oikeasti oikealla rajalla oltaisiin maksettu Kambodzan rajaviranomaisille. Ja kuukauden turistiviisumin sijasta meilla on nyt 3 kuukauden viisumi eli ei ainakaan tule kiire pois tasta maasta viisumin umpeutumisen vuoksi niinkuin meinasi vahan Thaimaassa tapahtua. Kylla tuollainen huijatuksi tuleminen syo miesta, viela kun ollaan yritetty olla tarkkana. Kaipa meita on vahan turhan helppo huijata. No nyt Kambodzassa epaillaan ihan kaikkia ja kaikkea. Vie se vahan matkaviehatysta kun ei uskalla luottaa yhtaan kehenkaan. Varsinkaan kun paikalliset ovat todella ystavallisia ja avuliaita ja me vaan mietitaan, etta mitakohan tuokin haluaa ja mitahan silla on mielessa.

Mutta ei taalla nyt sentaan ilmaiseksi turisteja palvella. Rahastuspuoli toimii vahan turhankin hyvin, ei ihan niin halvalla ei paase kuin alunperin luultiin. Tosin taalla on useassa paikassa eri hinnat turisteille ja paikallisille, mika toisaalta on ihan ymmarrettavaa. Mutta ainakin turistipaikoissa osa vaestosta taitaa paasta aika hyville tuntipalkoille. Kaytiin katsastamassa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi listattu Angkorin temppelialue ja sisaanpaasysta veloitettiin 20 US$ per henki, tuktuk peruskierrokselle 20$ ja opas paivaksi 20$. Varmaan olisi pitanyt kuskille ja oppaalle ruuatkin tarjota, mutta eihan meilla itsellakaan ollut aikomustakaan syoda turistiravintoloissa. Olisivat olleet kylla tervetulleita piknikille kanssamme, mutta ei meidan omatekoiset voileivat taineet oikein innostaa. 10 tuntia rauniotemppeleita kierrettiin ja valokuviakin innostuttiin pitkasta aikaan rapsimaan oikein urakalla. Hienointa oli vaellella pienempien temppeleiden luona, joihin suurin osa turisteista ei tullut ollenkaan. Muutaman kerran saatiin olla jopa ihan kahdestaan. Kahden suurimman temppelin luona kun vakea oli ehdottomasti liiaksi asti. No, sita ei kai oikein voi valttaa paikassa, jossa vuosittain vierailee yli 2 miljoonaa turistia. Jos paikka ei ole ennestaan tuttu, niin vierailkaa toki osoitteessa http://fi.wikipedia.org/wiki/Angkor_Wat

Siem Reapin rauhallisen kylan jalkeen oli pieni shokki saapua maan paakaupunkiin Phnom Penhiin. Vaikka ollaan paljon jo nahty oli takalainen liikenne ja vaenpaljous jotain ihan uutta. Ajattelin ensin, etta onpa tuttua ja turvallista kun on pitkasta pitkasta aikaa oikeanpuoleinen liikenne, mutta voin teille vakuuttaa, etta se ei ole yhtaan tuttua eika todellakaan turvallista. Autoa, skootteria ja tuktukia saattaa tulla ihan mista suunnasta hyvansa. Teiden ylitys tosin alkaa pikkuhiljaa sujumaan aika mallikkaasti, sinne vaan liikenteen sekaan rauhallisesti koko ajan eteenpain kavellen lujasti uskoen, etta kukaan ei aja paallesi. Tiet muuten on tassa maassa erinomaisessa kunnossa. Ollaan pari vuotta vanhoista opaskirjoista luettu, etta tiet ovat erittain kehnoja ja kuoppaisia, mutta mita viela. Niin tasaisia ja suoria paallystettyja maanteita ei olla nahty sitten Australian aavikon. Maisema tosin teiden varrella on aika kurjahko. Kuivaa, kellertavaa peltoa, valilla pienia kylia hokkeileneen ja tienvierustojen myyntikojuineen. Kaikki talot on rakennettu tolppien paalle ja talojen alustoihin tolppien valiin on lahes jarjestaan joka talossa viritetty riippumattoja, alakerta toipii oleskelutilan lisaksi myos romuvarastona tai karjasuojana lehmille, sioille ja vesipuhveleille. Harmittavan sotkuisia tienvarret ja kylien laitamat tuntuvat olevan, voit nahda satoja muovipusseja ja muuta roskaa yhdella silmayksella. Samanlaista tosin on ollut muissakin kaakkois-Aasian maissa (Singaporea lukuunottamatta). Thaimaassa jopa kansallispuistosta loydettiin muutama kammottava kaatopaikka.

Bussimatkat ovat siis olleet mielyttavia tien tasaisuuden suhteen, mutta muutama muu juttu ovat saaneet 3-4 tunnin matkat tuntumaan ikuisuudelta. Ensinnakin paikalliset rakastavat tyytyn kayttoa ja sita sitten todellakin kaytetaan ahkerasti. Edelliskerrallakin bussikuskimme jopa treenaili erilaisia tyyttayksia ennen liikenteeseen lahtoa. Ja toiseksi jostain kasittamattomasta syysta taalla rakastetaan nayttaa julkisissa kulkuneuvoissa paikallisia karaokevideoita. Pari biisia menee viela hyvana vitsina, mutta tunnin paasta ei enaa paljoa naurata. Ollaan yritetty kuunnella omaa musiikkia mahdollisimman kovalla kuulokkeilla, mutta aika huonosti se tuppaa sen molyn peittamaan.

Phnom Pehnissa ollessamme oltiin taas oikeita turisteja ja kaytiin vierailemassa oppaan johdolla kuninkaan palatsialueella ja seuraavana paivana Tuol Slengissa (S-21), mika on entinen vankila. Aivan karmea paikka Pol Potin hirmuvaltakaudelta 30 vuoden takaa. Tulipahan muistutus siita minka takia aina aikaisemmin jo pelkka sana Kambodza on saanut kylmat vareet kulkemaan pitkin selkarankaa... En edes lahde kertomaan kyseisesta paikasta sen tarkemmin, halukkaat voivat lukea lyhyen kuvauksen paikasta wikipedian sivustoilta osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuol_Sleng

En todellakaan halua lopettaa blogia tuollaiseen kammottavuuteen, joten siirrytaanpa huomattavasti positiivisempiin asioihin. Ensinnakin me rakastamme Kambodzan ruokaa, ei oikein valitetty tulisesta thai-ruuasta, mutta takalainen ruoka on kuin tehty meidan makuun. Riisia tai nuudeleleita, lihaa ja kasviksia maustettuna valkosipulilla, kananmunalla ja joskus pienella sipauksella pippuria. Ei olla viela kertaakaan jouduttu pettymaan paikalliseen ruokaa, tosin ollaan kylla valtelty perinneruokia, jotka maustetaan inkivaarilla. Ja majoituspaikamme ovat olleet yhta viela rakenteilla olevaa paikkaa lukuunottamatta aivan mielettomia. Tuulettimella varustun huoneen saat 5, ilmastoidun 10 dollarilla. Nykyinen majapaikkamme on rakennettu puoleksi jarven paalle ja isolle bambuterassille on viritty riippumattoja katoksen alle. Taalla oli todella ihanaa viettaa vuosipaivaamme, tosin ehka muutaman asteen oli turhan kuuma tuossa paivasaikaan, mutta eihan sita saa kuumuudesta valittaa.

Paratiisisaarelta turistihelvetin kautta synnin pesaan

Langkawin saarelta suuntasimme pikaveneella Ko Lipen saarelle Thaimaahan. Venematka ei ollut kaikkein mielyttavin kokemus vaan eraskin ruotsalaisneitokainen joutui turvautumaan oksennuspussiin. Saimme viisumit Thaimaahan vain viideksitoista paivaksi koska saavuimme maahan meriteitse. Lentokentalta viisumin olisi saanut 30:ksi paivaksi. Langkawilla jo olimme huomanneet suomalaisten ja ruotsalaisten matkailijoiden paljouden. Ko Lipe olikin sitten kansoitettu suurimmalta osin suomalaisilla ja etenkin ruotsalaisilla. Pikaveneenkin 30:sta matkustajasta 10 oli suomesta. Pienoinen kulttuurishokki meille koitti kun olimme akisti omiemme ymparoimina. Muutos osoittautui kuitenkin erittain mielyttavaksi ja saimme veneseurueestamme uusia ystavia Ko Lipen ajaksi ja kuten sitten kavi, viela Bangkokiinkin.

Ko Lipe osoittautui oikeaksi paratiisisaareksi vaikka minusta aluksi tuntui, etta siella oli liikaa ihmisia. Silloin en viela ollut nahnyt Phuketin turistihelvettia ja mielessa oli vain Australian autiot paratiisirannat. Kaikkien naiden paikkojen nakeminen antoi hieman perspektiivia mielikuvaan rauhallisesta lomapaikasta. Jannen kommentti veneesta, kun nakyviin ilmestyi Lipen paaranta, jai mieleen “tama on nyt sita mita tultiin hakemaan”. Niin todellakin oli, kun paasimme vain ensin yli siita, etta Thaimaa ei ollutkaan niin halpa kuin kaikki olivat kehuneet. Ei ainakaan kun vertasimme Australian hintatasoon. Hetken hintoja kauhisteltuamme ryhdyimme muuttamaan hinnat euroiksi, niin johan oli halpaa. Tunnin jalka- tai thaihieronta molemmille 14 euroa, vaatteita 7-8 eurolla. Ensimmainen majapaikkamme osoittautui kaikkea muuta kuin romanttiseksi bungalowiksi miksi se itseaan mainosti. Viela kun olimme laiskuuttamme varanneet majoituksen samasta paikasta neljaksi yoksi niin olimme jumissa kurjassa morskassa kun muualla saarella oli mukavan oloisia bungaloweja jopa halvemmalla hinnalla. Emme antaneet sen liikaa hairita tunnelmaa vaan nautimme taysin rinnoin tasta upeasta saaresta, hyvasta ruuasta, mahtavista snorklailupaikoista ja rauhallisesta menosta.


Jannen ja Sannan kanssa syomassa mustekalaa

Meidan oli tarkoitus lahtea saarelta jo neljan yon jalkeen ja suunnata kohti Phukettia Kimmoa ja Suvia tapaamaan, mutta suunnitelmiin tuli muutos kun Heli sai jostakin rajun mahataudin. Siirsimme lahtoamme viikonlopun yli ja vaihdoimme vihdoinkin majapaikkaa ja talla kertaa loysimme sen romanttisen bungalowin paarannan peralta rinteelta, josta avautui upea nakoala rannalle. Helin mahatauti helpotti onneksi paivassa kun saimme siihen kunnon rohdot paikallisesta apteekista. Lipelle jaaminen osoittautui hyvaksi sattumaksi, silla saimme enemman aikaa tutustua venematkalla tapaamiimme suomalaisiin. Oli mahtavaa kayda iltaisin yhdessa syomassa ja jutella niita naita suomeksi. Viimeksi paasimme kokemaan vastaavaa Eevan ja Villen kanssa Queenslandissa. Teimme viela viimeisena paivanamme saarella yhdessa snorklailureissun lahitienoille ja paasimme vihdoin matkaamaan pitkahantaveneella, joilla paikalliset kuskaavat tavaraa ja turisteja paikasta toiseen.
Paljon oli kaloja, mutta valitettavasti ei yhtaan isompaa otusta, kuten kilpikonnia tai haita. Merikaarmeen naimme ja venekuskimme totesi palattuamme veneeseen “kaksi minuuttia ja henki pois” kuultuaan millainen liero oli kyseessa. Viimeisessa paikassa naimme viela mureenan ja vastaan rupesi tulemaan stingereita, joten oli viisainta lahtea pois ennen kuin ne polttaisivat jotakuta. Snorklailu suoraan omalta rannaltamme oli myos mielenkiintoista. En ole missaan nahnyt niin paljon klovnikaloja (Nemoja) kuin siella. Varmasti satoja yksiloita vieri vieressa. Thaihierontaa kokeilimme viela iltasella ja kylla oli melkoista vatkaamista. Niksauteltiin niskat ja selkarenka ja valilla olin solmussa hierojan kanssa. Sai rahoilleen ainakin vastinetta. Aina ennen hierontaa pestaan jalat ja hieronnan paalle viela tarjoiltiin teet. Hyvalla mielella sai joka kerta lahtea.


Nakyma bungalowistamme Pattaya Beachille


Bungalowimme ylhaalla vasemmalla

Kaikki hyva loppuu aikanaan ja meidankin oli aika jattaa hyvastit Lipen saarelle ja ystavillemme. Talla kertaa otimme pikaveneen sijasta lautan Pakbaraan, josta jatkaisimme bussilla Phuketiin. Pakbarassa soimme pikaisesti ja ostimme vetta pitkaa bussimatkaa varten. Ruoka ulkona turistisaarelta maksoi kolmasosan ja vesi puolet Lipen hinnoista. Ei Lipekaan silti kauhean kallis ollut ja viela se onneksi on erittain rauhallinen ja toistaiseksi sailynyt suhteellisen tuntemattomana turistimassoille. Ruotsalaiset ovat saaren oikeastaan omineet itselleen ja saari pursuili ruotsalaistyttoja ottamassa aurinkoa ylaosattomissa. Kuulostaa paremmalta kuin oikeasti on. Tosin jos vertailukohtana ovat ne hirvitykset joita naimme Phuketissa Patong Beachilla niin kylla katselen niita ruotsalaistyttoja ennemmin milloin vain.

Bussimatka Pakbarasta Phukettiin osoittautui viela kauheammaksi kuin pikavenematka Langkawilta Ko Lipelle. Matka kesti yli kahdeksan tuntia ja bussi pysahteli aivan joka paikassa ja heilui ja huijui saaden matkan tuntumaan maailman pisimmalta vuoristoradalta. Lopulta viimein saavuimme Phuket Townin bussiasemalle ja lahdimme metsastamaan taksikyytia Patong Beachille. Taksit joita bussiasemalle oli keraantynyt tarjoamaan kyytia olivat hinnoitelleet itsensa valmiiksi eika hinnasta voinut neuvotella. Paatimme kiertaa kulman taakse ja ottaa taksin jostain muualta. Lopulta kun olimme torjuneet pimean taksin tarjoajat saimme kyydin 110 bathia halvemmalla. Saasto se on pienikin saasto. Pienten selvittelyjen ja etsimisen paatteeksi loysimme lopulta hotellillemme ja paasimme suihkuun. Paatimme lahtea saman tien katsastamaan Patongin yoelamaa ja suuntasimme Banglan partykadulle. Enpa ole moista menoa ennen nahnytkaan ja kaikki ne baarit ja tanssitytot aiheuttivat vastenmielisyytta ja saalia. Yhteenkaan baariin emme menneet ja haju kadulla oli kuvottava. Onko joku joskus kehunut, etta Patong on hieno paikka? Varmaan on hieno jollekin, makuja kun on monenlaisia. Pienin varauksin sinne olimme lahteneet, silla Janne ja Sanna kertoivat hieman Patongin menosta ja Kimmokin lahetti viestia, etta kannaataakohan tanne tulla. Pakko se oli kuitenkin nahda ja hyva, etta naimme. Nyt osaa arvostaa viela enemman niita kaikkia mahtavia paikkoja Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Seuraavana paivana kavelimme rannalle ja sain uuden elamyksen kun nain sen turistihelvetin mihin olimme paatyneet. Aurinkotuoleja vierivieressa ja porukkaa tarjoamassa milloin mitakin. Kaiken kruunasivat nama parhaat paivansa nahneet ylaosattomat neitokaiset jotka solakasti pulahtivat mereen ja sielta takaisin aurinkotuoliin rohnottamaan.

Seuraavana paivana Varasimme liput Simon Cabareesta. Show kasittaa esiintyvia transuja ja sen sellaista. Piti yrittaa arvuutella onko nyt kyseessa poika, tytto, tyttopoika tai jokin ihan muu. Itse se on melkein nahtava. Vaatteet kuitenkin pysyvat esiintyjien paalla, toisin kuin Bangkokissa tarjotuissa Ping Pong Showssa. Show ei todellakaan ollut pettymys, joten loysimme jotain hyvaakin Patongilta. Niiden lihapullien ja perunamuusin lisaksi, joita sain eraasta paikallisesta ravintolasta. Ensimmaista kertaa Aasiassa ei ollut nalka ruokailun paatteeksi. Tahan asti olen ominut paikallisen mentaliteetin miettimalla aina mita soisin seuraavaksi. Jopa illallisella mietin olisiko aamupalalla taas sita hyvaa lihaa tai soisinko huomiseksi lounaaksi hunajapossua. Muille rannoille Phuketissa emme jaksaneet lahtea vaan varasimme lennot Bangkokiin.


Synttari-iltana lihapullia ja perunamuusia Phuketissa

Bangkokissa oli ohjelmassa taas hotellin varaus ja taksimatka lentokentalta Silomille, josta hotellin olimme varanneet. Ensimmaista kertaa matkasimme mittaritaksilla ja mietimme jo, etta hienoa, eipahan tarvitse maksaa enempaa kuin 50 bathia paalle, joka oli ilmoitettu isoin kyltein ennen kuin taksin saimme. Eipa ollut sellaista tuuria vaan perille paastyamme kuski rupesi penaamaan lisaa maksua. Lopulta paadyimme helpoimpaan ratkaisuun ja maksoimme mulkvistille 60 bathia ekstraa paastaksemme eroon huijarista. Suihkun jalkeen suuntasimme “paheiden pesaan” Patpong kadulle. Saman tien herhilaiset olivat kimpussa tyrkyttamassa Ping Pong Showta ja SM Showta ja ties mita muuta. “Luki luki, good pussy”. Just just. Ensimmaiset tarjoajat naurattivat, mutta pian ei naurattanut enaan yhtaan vaan oli paastava akkia pois. Loyttaydyimme jalleen yhteen Jannen ja Sannan kanssa ja painuimme kaljoille hieman rauhalisempaan paikkaan. Kiersimme poikakadun kautta, josta sitten loytyi jo lapsilta ja ihan kaikilta tervejarkisilta kiellettya tarjontaa. Paljon nakyy vanhoja ukkoja nuorten tyttojen, poikien ja tyttopoikien kanssa. Ei ollut Seinajoella tammoista.

Seuraava paiva kaytettiin shoppailuun ensimmaista kertaa Aasiassa, ensin torilla ja sitten MBK ostarilla. Vaikka Kuola Lumpurissa oli alyttomat 12 kerroksiset ostoskeskukset niin ei sielta loytynyt juuri mitaan ostettavaa, niin tilanne oli aivan toinen Bangkokissa. Johan loytyi vaikka mita ja paatimmekin oikein pistaa haisemaan ja ostelimme housua ja paitaa huimalla 30 euron yhteissummalla.

Kun saavuimme Bangkokiin olimme tyystin unohtaneet kaikki uutiset levottomuuksista taalla. Vasta eilen luimme jalleen uutisia ja nayttihan se pahalta kun opetusministerio on poltettu ja joitain laukauksiakin ammuttu. Kaikki tama tapahtuu kaukana meista kaupungin lansipuolella. Itapuolella jossa paaosin liikumme emme ole huomanneet mitaan erityista. Ostoskeskuksessa oli turvatarkastus, mutta en tieda onko se vakituinen kaytanto vai erityistoimenpide mellakoiden vuoksi.

Viela eilen kavimme suomalaisten kavereiden kanssa kaljoilla ja hieronnassa ja hyvastelimme heidat, silla heidan kohteenaan on koti Suomi ja me suuntaamme seuraavaksi Kambodzaan. Ohjelmassa on bussilippujen osto ja matkan suunittelu. Siam Reap on ensimmainen kohteemme ja sinne paastakseen tarvitaan bussimatka, tuk tuk -matka seka taksimatka. Taas lahdetaan valloittamaan erilaista maailman kolkkaa.

Kaksoistornien varjossa sekoilua ja mopoilua

Luksusbussimatkamme Singaporesta Kuala Lumpuriin (tunnetaan myos nimella KL) oli juuri sita mita oltiin luvattukin. Leveat penkit, ruokaa, juomaa, palvelua ja kaks hauskaa leffaa... Oli mukava saapua uuteen kaupunkiin ilman matkavasymysta, hotellimmekin loydettiin suuremmitta vaikeuksitta. Hyvin siis jaksettiin lahtea tutkimaan kaupunkia samantien, kierrettiin muutama ostoskeskus lavitse ja niiden sulkeuduttua kymmenen aikaa illalla siirryttiin viihtyisaan pubiin juomaan Tiger-olutta. Malesian laki kun kieltaa oluen valmistuksen, joten naapurimaan Tiger on suuressa suosiossa taalla. Enka yhtaan ihmettele, se on erittain hyvaa olutta. Maistakaa ihmeessa, sita luulis Suomestakin loytyvan.

Jo ensimmaisena iltanamme ihastuimme KL:n. Se on rahjainen, paikoin jopa sotkuinen, mutta se on paljon viihtyisampi kuin kylmaksi jattanyt Singapore. Ihmiset ovat ystavallisempia ja avuliaampia, tosin koyhempia kuin singaporelaiset. Siella kun kaikilla ja todellakin tarkoitan etta kaikilla oli uutuutta kiilteleva kosketusnaytolla varustettu puhelinmonitoimiharpake, jota piti raplata kaikki bussi ja metromatkat. Me saatettiin olla joskus Jonin kanssa ainoat koko vaunussa, jolla ei ollut kuuloketta korvassa ja himopuhelinta kourassa. Malesiassa ei vastaavanlaista ole nakynyt. Mutta osataan taallaki pystyttaa ostoskeskuksia ainakin turistien iloksi. KL:ssa oli useampiakin valtavia laitoksia suunnattuna eripaksuisille lompakoille. Meidan suosikki oli yksi suurimmista: Time Square. Kyseinen ostari oli 12 kerroksinen, satoja vaatekauppojen lisaksi se sisalsi 2 isoa leffateatteria, keilahallin ja sisahuvipuiston. Aivan alyton paikka. Ma kiersin siella nelja tuntia, mutta voitteko uskoa, en edes ostanut mitaan. Jostain syysta shoppailu ei kiinnosta yhtaan, jospa sitten Thaimaassa innostuisin.

Silloin Singaporessa ollessamme tutustuimme kahteen malesialaiseen, Davidiin ja Margueriteen. Kuala Lumpurissa sitten tapasimme uudestaan heidat ja menimme yhdessa ulos syomaan. Ruokailun jalkeen siirryimme viela eraan keskustan hotellin Skybariin juomaan coktaileja. Upea nakyma valaistuille kaksoistorneille ja mielenkiintoista mielipiteiden vaihtoa.

Kuala Lumpurin jalkeen suuntasimme Penangin saarelle maan pohjoisosiin. Linja-automatka ei talla kertaa ollut aivan yhta luksusta kuin edellinen, mutta perille paastiin ilman ongelmia. Penangin saarella kaytettiin taxia ekaa kertaa koko reissun aikana ja tinkauksesta huolimatta taidettiin maksaa liikaa, silla niin tyytyvainen hymy kuskilla oli maksua vastaanottaessa. Kolmen tahden hotellimme oli tainut saada tahtiluokituksensa joskus kultaisella kuuskytluvulla, sen verran kulahtanut paikka oli. Eika siella asiakkaitakaan ollut liiemmilti, yks perhe suomesta ja yks ruotsista meidan lisaksi. No, eipa ollut aamupalalla tungosta. Aamupala oli nimittain oikein hyva ja ekana aamuna taidettiin viettaa aikaa siella toista tuntia, Joni tais syoda ainakin kolmen ihmisen edesta. Penangin saaresta ei oikeastaan nahty muutakuin Georgetown ja kyseisesta kaupungista ei ole paljon lapsille kertomista. Erittain hyvaa japanilais-korealaista ruokaa sielta loydettiin (Joni rakastui paikan sushiin, jonka paalla oli kuorrutettua ankeriasta) ja upeassa kartanossa kaytiin tutustumassa (Peranakan mansion). Ihan sattumalta eksyttiin rakennuksen eteen ja talosta oli juuri poistumassa pariskunta, jotka suosittelivat paikkaa meille hyvana kokemuksena. Ja olihan se, opas kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia ja olihan se kiva nahda miten rikkaat elavat. Penangissa ei siis kahta yota pidempaan viihdytty vaan varattiin laivamatka Malesian Ahvenanmaalle eli verovapaalle Langkawin saarelle.

Langkawin saari vaikutti paratiisilta, joten paatettiinkin heti viipya useampi yo taalla. Ollaan viime aikoina aika vauhdikkaasti siirryttykin paikasta toiseen, joten kiva olla hetki paikallaan. Satuttiin viela loytamaan netista hyva tarjous hienoon hotelli resorttiin, joten nyt eletaan tyylilla. Hotellimme on siis hieno ja allasalue kertakaikkisen upea. Ehdimme jo suunnitella, etta seuraavat pari paivaa makaamme vain altaan reunalla silloin talloin coktaileja allasbaarista tilaillen, mutta koskaan ei mikaan mene suunnitelmien mukaisesti, silla ekana iltana sattui jotain odottamatonta. Olimme etsimassa halpaa ruokapaikkaa, mutta paatimme sita ennen menna rantabaariin katsomaan auringonlaskua ja juomaan drinkit ruokahalua lisaamaan. Auringonlaskua emme sitten ikina nahneet, silla aurinko sukelsi pilvien taa hetki ennen mereenpainumista ja seuraava yllatys oli tiskilla, kun ravintola ei hyvaksynytkaan muutakuin kateisen. Eihan meilla ollut tarpeeksi (n.6 euroa) joten Joni lahti nostamaan rahaa lahimmasta automaatista ja mina jain "panttivangiksi". Pian Joni saapuikin takaisin, mutta ilman rahaa ja ilman luottokorttia, silla kone oli syonyt senkin kaupanpaaliseksi. Onneksi ravintolassa oltiin erittain ystavallisia ja eras pakistanilainen mies lahti sitten kayttamaan Jonia saaren lentokentan pankkiautomaatilla. Samalla reissulla olivat saaneet yhteyden pankkiin ja keskustelleet kattavasti Jonin "lempiurheilusta" eli kriketista. Ei ollut Joni tainut kertoa todellista mielipidettaan tasta lajista. No, ainakin oli todella nalka kun vihdoin viimein paastiin siita ravintolasta lahtemaan.

Eli seuraavana paivana altaalla loikoilun sijasta suuntasimmekin saaren isoimpaan kaupunkiin noutamaan luottokorttimme takaisin omaan taskuun. Talla saarella ei ole julkista liikennetta taxeja lukuunottamatta ja takseista ei ole edes matkamittareita vaan he ovat hinnoiltelleet matkansa valmiiksi ja naista hinnoista ei voi edes neuvotella. Ja hinnat ovat tietenkin pilvissa. Pelkan menomatkan hinnalla saatiin vuokrattua skootteri koko paivaks, joten tokihan valittiin se vaihtoehto. Skootterilla huristelu oli oikein mukavaa puuhaa ja kortin haun jalkeen paatettiin kiertaa koko saari. Ja loydettiinkin oikein mielettomia paikkoja, mm. saaren pohjoisosasta loysimme todella upean paratiisirannan. Aivan mieleton ja mekin ollaan aika monta upeaa rantaa viime vuoden aikana nahty. Ja loydettiin me ajomatkamme varrelta Neuvostoliittolainen ravintola, oli kylla niin uskomaton loyto, etta pakkohan siella oli kayda syomassa. Ja ruoka oli todella hyvaa! Sopi suomalaiseen makuun erinomaisesti.

Langkawille on muuten suoria lentoja Suomesta eli jos haikailette lomalle tuloa Malesiaan, niin suosittelemme tata saarta erityisesti. Juuri varasimme viela yhden lisayon itsellemmekin, kun ei viela tahdota lahtea pois taalta. Huomioikaa vaan se, etta vaikka saari on verovapaa, se ei suoraan tarkoita halpaa. Puolentoista litran vesipullo maksoi maissa 0.80RM, taalla 2RM. Oikeastaan ainut missa verovapaus todella nakyy on alkoholin hinnassa. Baarissa tuopillinen olutta on 4-5RM eli noin euron ja coktailin saat 2eurolla, maissa joutui maksamaan valilla jopa tuplahintaa.

Malesian ihmetykset TOP 10:

1.Kaikilla on skootteri, mita vanhempi ja rumempi sen parempi. Skootterilla voi raahata mukanaan ihan mita tahansa ja se on erittain kateva nelihenkisen perheen kulkuneuvo.

2.Ja oikeaoppiseen skootterilla ajoon kuuluu, etta sinulla on takki vaarinpain paalla, eli selkapuoli vartalon edessa tuulelta suojaamassa. Ja takki on sita parempi mita rumempi se on.

3.Jalankulkijoiden liikennevaloissa pieni vihrea mies lompsii valon vaihduttua vihreaksi, mutta 10 sekunttia ennen punaiseksi vaihtumista mies alkaa juoksemaan. Aivan mahtava.

4.Hotellihuoneiden katosta loytyy merkki siita, missapain on Mekka.

5.Kaljuuntuminen on varmaan aika karmea juttu taallapain, silla joka paikassa mainostetaan tuotteita ja hoitoja joilla saat hiukset taas kasvamaan. Ennen ja jalkeen kuvien mukaan myos nuorrut, komistus ja laidut samaan hintaan.

6.Todella paljon sokeita. Paikallisen uskomuksen mukaan sokeus johtuu siita, etta malesialaiset tykkaavat kissoista ja kissat aiheuttavat sokeutta. hmmm...

7.Jostain viela selvittamattomasta syysta taalla on Norjan lippuja ihan joka paikassa.

8.Urheilu ei paikallisia kiinnosta. Ovat hyvia vain sulkapallossa. Paikallisten kommentti oli tahan, etta ei sita jaksa urheilla, kun ekana aamulla ajattelee vain sita, etta mitahan sita sois lounaaks.

9.Yleisista vessoista loytyy yleensa myos lansimainen pontto pelkan reian lisaksi, mutta vessapaperista on turha haaveilla.

10.Kaupoissa myyjat kulkevat aina aivan perassasi, niin etta lopulta tuskastut ja kavelet pois ostamatta mitaan.

Tiikeria tankkiin

Hieman kummalisin tuntemuksin lahdimme Australiasta. Oli kuin kotoa olisi lahtenyt eika tieda tuleeko enaa koskaan takaisin. Koko keskiviikko paiva matkustettiin ja iltamyohaan saavuttiin viimein Singaporeen ja lentokentalta loydettiin viela hyvin asemalle, jonka kulmalla hostellimme piti sijaita. Siina sitten pimealla astuttiin aseman ovista ulos ja katukuvaa hallitsivat kiinalaiset merkit ja ei sitten mitaan tietoa mihin suuntaan asemasta pitaisi lahtea. Tulostetussa varauslapussa ei hostellin osoitetta lue eika sita tietenkaan tullut kirjoitettua mihinkaan. Sama ongelma oli myos eraalla uusi-seelantilaisella kohtalon toverilla, joka pisti viela hitusen paremmaksi eika tiennyt edes hostellinsa nimea. Pariin kertaan kaveltiin edes takaisin lahikatuja ja tormailtiin kyseiseen kaveriin useita kertoja kunnes viimein loysimme sentaan nettikahvilan, josta paasimme tarkistamaan hostellin osoitteen. Sen jalkeen se loytyikin sitten helposti, mutta meinasi jo hieman pipo kiristya kun on ensin matkustanut 14 tuntia ja sitten saapunut tropiikin kuumuuteen (ja taalla on sitten niin jarjettoman kuuma!) eika meinaa paasta maaranpaahansa, joka on ihan nenan edessa.

Kuumuuden lisaksi Singaporesta huomaa heti kuinka siisti kaupunki on. Osa syyna tahan on tietysti historia ja hallinto seka lait, joiden muukaan muun muassa roskaamisesta saa ankarat sakot. Ultramodernissa junaverkostossa MRT:ssa (Mass Rapid Transit) syomisesta ja juomisesta saa myos mojovat sakot. Junat ovatkin aarimmaisen siisteja ja luotu todellakin massojen nopeaan siirtelyyn. Moni kaupunki voisi ottaa mallia. Maihinnousukortissa mainittiin myos, etta huumeiden salakuljetuksesta saa kuolemanrangaistuksen. Paljon on hienoja lakeja, joita kaikki noudattavat kiltisti. Pysyy kaupunki puhtoisena. Kortin kaantopuolella ovat sitten lukuisat rakennustyomaat ja tietyot joihin olemme tormanneet taman tasta kun olemme yrittaneet maanpaalla kulkea. Ensin ihmettelimme, etta taman kokoisessa saarivaltiossa asuu saman verran ihmisia kuin Suomessa ja silti saimme aivan keskenamme kaduilla vaellella. No, kaikki kulkevat tietysti maanalla kiemurtelevissa tunneleissa paikasta toiseen. Mika kay jarkeen kun siella on ilmastointi ja ulkona ei.

Aasialaista ilmapiiria tuo tietysti kaupankaynti, jossa kaikesta pitaa tingata ja vaantaa katta, jota me vihaamme yli kaiken. Jos joku asia maksaa taalla 100 dollaria niin todennakoisesti oikea hinta on 20 dollaria. Siita sitten vangataan ja tingataan. Sairasta touhua. Ja kaikkia, jos nain suomeksi saan asian ilmaista, kusetetaan niin paljon kuin vain keritaan. Sairasta touhua. Ainoa erotus kaupankaynnissa muihin Kaakkois-Aasian maihin on, etta Singapore on todella kallis. Aivan samoja hintoja kuin Australiassa ja lisaksi kaikkiin ravintolahintoihin lisataan 7% vero ja 10% palvelumaksu. Eli jos lasku on 100 dollaria niin joudut maksamaan 117 dollaria. Sairasta touhua. Meidan makuun liikaa turismia ja jos menet lahellekaan kauppaa tai ravintolaa niin kaikki tyrkyttavat kokoajan jotain. Emme tykkaa yhtaan, mutta kaipa se on siihen totuttava kun sellaista se kaiketi taalla pain maailmaa sitten on. Lansimaalaisia kun kerta ollaan niin meille pitaa tyrkyttaa kaikkea kokoajan jarjettomilla hinnoilla.

Kaikesta negatiivisesta olemme kaivaneet myos positiivisia asioita tasta maasta. Siisteyden lisaksi kaupunki on kaunis. Ja kaupungin elaintarha on ehkapa paras, jossa olemme kayneet. Kaikki elaimet tuntuivat viihtyvan vankeudestaan huolimatta ja nauttivat olostaan. Ei kertaakaan tullut sellaista oloa, etta elaimet olisivat olleet sressaantuneita tai karsivia. Norsut olivat ainoita, jotka karsivat. Hahhahhaa. Puujalka. Jaakarhuja, valkoisia tiikereita, paljon erilaisia apinoita, joista nenaapina ehdottomasti hauskin veijari ja kaikkea mita kuvitella saattaa. Paljon oli sellaisia otuksia, joita emme ole ennen nahneet. Kaupungin kasvitieteelinen puutarha oli myos nakemisen arvoinen. Erityisesti Bonsaipuut tekivat vaikutuksen.




Otsikko viittasi tietysti paikalliseen Tiger-olueen, jota metsastimme pari paivaa ja kauhistelimme hintoja. Tanaan sitten oli annettava periksi ja saatava hieman tiikeria tankkiin. Menimme jokirannassa sijaitsevaan kokoperheen ravintolaan Hootersiin nauttimaan torkean kalliit Tiger tuopposet. Edes tarjoilijatyttojen lyhyet shortsit eivat saaneet laskua tuntumaan yhtaan inhimillisemmalta. Ja paalle tietysti maksoimme asiaan kuuluvat lisamaksut. Huomenna paasemme onneksi Malesian puolelle, jossa toivomme hintojen hieman laskevan ja paasisimme nauttimaan luvatusta halvasta hintatasosta. Bussi, jolla matkustamme on kunnon luksusmallia ja ruuat ja juomat kuuluvat hintaan. Singaporeen lentaessa nimittain piti olla nayttaa lento/bussilippu pois maasta, jotta paasi koneeseen. Siina sitten Heli juoksi turvatarkastuksen lapi nettikahvilaan varaamaan meille liput Kuola Lumburiin. Kiireessa ei paljon ehtinyt vertailla hintoja vaan jotain oli otettava, jotta paasi koneeseen. Ei passaa valittaa silla pikkuinen luksus ei taman hetkisen hostellin jalkeen tunnu yhtaan pahalta. Investoimme myos Kuola Lumburissa pariin hotelliyohon. Ei tallainen neljan hengen dormi ole mikaan kauhean mieltaylentava asumismuoto. Meidan 5 tahden hostellina itseaan mainostava asumuksemme ei nimittain tehnyt vaikutusta, mutta ajoi asiansa.

P.S. Viela taytyy tehda pieni lisays tekstiin, silla kavimme nyt viimeisena iltanamme syomassa laitakaupungilla turistirysien ulkopuolella, siella missa paikalliset syovat ja kas, ei tyrkytetty, olut oli reilusti yli puolet halvempaa, ruoka parempaa ja laskuun ei lisatty yhtaan mitaan ylimaaraista. Eli saimme enemman tiikeria tankkiin ja mielipide kaupungista parani asteen verran.

Bye Bye Australia

Tama viimeinen puoltoistaviikkoa Australiassa sitten majailtiin ystavallisen aussiperheen tykona, joiden luo Joni meidat viime blogissa jattikin. Kaikkien poikien ollessa kotona, me nukuimme olohuoneen lattialla, mutta useinpina oina saimme vallattua kayttoomme jonkin makuuhuoneista. Hieno paatos Australian matkalle tutustua tahan paikalliseen perheeseen. Jospa joku matkustelusta innostuneista pojistakin joskus sattuu paatymaan Suomeen, niin saadaan vuorostamme osoittaa vieraanvaraisuutta.

On ollut kylla ihanaa elaa oikeissa taloissa nama viimeiset kuukaudet, ei enaa tuo telttaelama niin paljoa houkuta. Laskeskelin tuossa, etta viime vuonna yovyimme teltassa 155 yota. Se on lahes puoli vuotta! Kylla yhdelle vuodelle ihan riittava maara. :)

Ilmat eivat viime paivina ole suosineet, joten viime tippaan jatetty surffauksen kokeilu jaa nyt sitten kokonaan kokeilematta. Ilmoitinkin Jonille, etta ainahan sita voi menna sitten kaymaan vaikkapa Hawajilla, jos oikein jaa harmittamaan ettei surffilaudoilla paasty aaltojen harjalle keikkumaan. Tosin nythan tuolla olis ollut aikamoiset aallot surffailla... Eilen oli koko Australian itarannikolla jopa tsunamivaroitus. Tsunami ei onneks tanne tullut, mutta tais se valitettavasti aikamoista tuhoa aiheuttaa muutamilla Tyynenmeren saarilla.

Jos naille viimeisille paiville oltaisiinkin toivottu auringonpaistetta vesisateen tilasta, niin itseasiassa viime viikon pilvinen keli oli oikein mukava, kun autonmyynti-ilmoituksia levitellessamme kiersimme ympari kaupunkia ja kaksi pitkaa paivaa istuimme autossa tai auton vieressa Kings Crossin backpacker-hostellien edustalla. Oikein kuuma saa olisi tehnyt tasta puuhasta erittain epamukavaa. Myytavia autoja oli vaan jonoksi asti ja ostajaehdokkaita huomattavasti vahemman. Vahaisista asiakkaista kilpailtiinkin sitten valilla jopa aika rumasti. Kylla siella oli haistettavissa aika epatoivoinen ilmapiiri... Monen pakun hinta romahti viikon aikana jopa 6000 dollarista reiluun 2000 dollariin. Kylla mekin muutama satanen pyyntihinnastamme pudotettiin, mutta eipa me kovin paljoa siita alunperinkaan yritetty edes saada. En tieda miten muille kavi, mutta lopulta Jiwwimme meni kaupaksi eraalle suomalaismiehelle, johon tutustuimme jo alkuvuodesta. Toivottavasti Jiwwi hyrraa hanenkin allaan aina toivottuun maaranpaahan saakka.

Ja kun auto oli saatu myydyksi oli aika ryhtya hoitamaan kaikkia muita virallisia asioita. Piti irtisanoa mm. autovakuutus, mika oli todella helppoa. Helppoa oli jopa taalla maksettuiden elakemaksujen saaminen rahana kateen. Voitteko uskoa? Mutta kun yritettiin siirtaa ANZ pankkitililtamme rahat takaisin Suomeen ja lopettaa tili, niin johan oli monta mutkaa edessa. Ja kyseinen pankki viela mainostaa tekevansa pankkitoiminnasta yksinkertaista. Voisin vaittaa etta hieman harhaanjohtavaa mainontaa... No, eikohan niistakin mutkista viela selvita.

Tyot ohi, Aasia kutsuu

Hei taas. Olympialiset ovat kovaa kyytia kaynnissa ja paivisin (kun ne taalla tulevat) ollaan niita seurattu. Jaakiekkopeleja ei turhan paljon teeveesta nayteta, mika korpeaa suomipoikaa vietavasti. Kanada-USA oli ensimmainen ja seuraava on varmaan sitten finaali. Suomi-Valko-Venaja ottelusta naytettiin 30 sekunnin kooste (kolme Suomen maalia). Peetu Piiroisen hopeasuoritus tosin jannittiin suorasta lahetyksesta. Makihyppyakaan ei nahty, mutta eipa siella paljon hurraamista suomalaissuorituksissa ollutkaan. Suomelta kisat eivat muutenkaan ole (yllatys, yllatys) kovin hyvin tahan asti menneet. Australiakin on mitalitaulukossa Suomen edella yhdella kullalla ja yhdella hopealla.

Tyot me ollaan lopetettu jo kolme kertaa ja aina loydetty itsemme uudelleen viinipuskien keskelta, mutta nyt tana maanantaina oli takuulla viimeinen tyopaiva, silla pakkasimme jo romumme autoon ja olemme nyt jo viidetta kertaa Sydneyssa. Loysimme itsemme talla kertaa eraan Australialaisen perheen luota. Tapasimme perheen aidin, Susanin, viineja maistellessamme Mount Pleasantin viinikellarissa. Tavatessamme ja yhdessa viineja maisteltuamme saimme kutsun tulla kylailemaan jos viela Sydneyhyn tulemme. Otimme tietysti kutsun vastaan ja kun nyt muutama tunti sitten tanne saavuimme niin meita odotti lammin vastaanotto. Juuri lopetimme illallisen ja nyt on mukava vatsa taynna kirjoitella vahan viimeaikojen kuulumisista ja uusista suunnitelmista. Eli meidan kuudesta viininmaistelukierroksestamme on ollut jotain hyotya, muutakin kuin hyvat viinit. Kaikenkaikkiaan kavimme yli kolmessakymmenessa viinikellarissa, joissakin useampaan kertaan. Taalla Lucasin perheen tykona olisi tarkoitus viettaa viimeinen viikkomme Australiassa. Perheeseen kuuluu kolme parikymppista poikaa, jotka ovat matkustelleet mm. Afrikassa ja Aasiassa, joten matkakokemusten vaihdosta tulee varmasti mielenkiintoista.

Samalla kun tapasimme Susanin, niin samassa seurueessa oli hanen ystavansa Bill USA:sta, joka kirjoittaa myos blogia matkakokemuksistaan. Mekin paadyimme hanen blogiinsa. Tassa osoite Billin sivuille http://librarianinaustralia.blogspot.com/2010/02/wine-little-youll-feel-better.html (valitettavasti ei saada luotua suoraa linkkia, jostakin ihme syysta)


Kuvassa. Ollaan juuri lopetettu tyot eraana perjantaina ja australialaiseen tapaan otetaan rennosti ja tyonantaja tarjoaa kaljaa

Lentoliput Singaporeen olemme varanneet ja lahto on 3.3. Viela siis on aikaa auton myyntiin. Ilmoituksia on ollut jo esilla pari viikkoa, mutta viela ei ostajia ole ollut jonoksi asti. Eikohan me se saada kaupattua jollekin saksalaiselle backpackerille kun parkkeerataan se Kings Crossille. Samaan syssyyn myymme kaikki leirikamppeemme. Suuri osa vaatteista on vuoden yhtamittaisen kayton ja polttavan auringon vuoksi niin loppuunajettuja, etta ne voi huoletta heittaa menemaan. Paastaan siis hiukan keveammalla repulla Aasiaan. Matkasuunnitelmana on Singaporesta jatkaa Malesiaan, Thaimaahan, Kambodzaan, Vietnamiin ja paattaa reissu Hong Kongiin. Paljon on suunnitelmia, mutta aikaa rajallisesti silla kotisuomeen palataan toukokuun puolessa valissa.

Tahan mennessa ei kauheasti olla kommentoitu kaikkia hauskoja pikkuotuksia, joita viinipuskista loytyy. Hamahakkeja ensinnakin puskissa on pilvin pimein. Kaiken kokoisia ja nakoisia on tullut vastaan, muutama iso karvainenkin. Myrkyllisimpia (vaarallisimpia) ovat kuitenkin suhteellisen pienet redbackit. Nimi tulee punaisesta viirusta naiden mustien veijareiden selassa. Niita olen tana vuonna bongannut noin pari kymmenta. Hamppyjen lisaksi puskissa majailee paljon upeita liskoja, isoja ja pienia. Pikkuliskoja paikalliset ottavat kiinni ja laittavat hattuunsa ja hatun paahansa ja kuljettavat pikkuliskot kotiinsa otokkalampun paalle otokoita syomaan. Ja niin australialaista oli kun huomasimme yksinaisen kakadun puunlatvassa, eikohan vain contractorimme kaivanut avolavastansa kivaarin ja ampua parayttanyt kohti lintua. Ohi meni.


Hamahakki vaarinpain. Kuva kaantyi tuollain jostakin syysta, mutta ei se hamppya siita muuksi muuta, eli kuvassa esiintyy paikallinen kuuluisuus, redback.

Leffoja olemme iltaisin vahdanneet isolta kankaalta ja yhtena iltana kasiin osui australialainen raina nimelta The Craic. Elokuva kertoo kahdesta pohjois-irlantilaiseta kaveruksesta, jotka viipyvat maassa kauemmin kuin viisumissa luvataan. Leffa on kuin pienoiskatsaus meidan reissuumme ja sisaltaa naurettavan paljon tuttuja elementteja backpacker-kulttuurista. Ainoa poikkeus on, etta maahanmuuttovirasto, eika liioin pohjois-irlantilaiset gansterit olleet meidan perassamme. Hulvatonta sita oli katsoa taalla vietetyn vuoden valossa. Hankkikaa patka ihmeessa kasiinne. Suosittelemme lampimasti. Eevalle ja Villelle erityisen lampimasti.


Ennen kuin Hunterista lahdettiin niin pidettiin lattykestit ja siihen paalle tarjoiltiin anopin Suomesta lahettamaa salmiakkikossua (eiko vaan olekin maailman paras anoppi?), joka teki kylla kauppansa. Kuvassa vasemmalla meidan vuokraisantamme James ja keskella kaverimme Mark viime vuodelta YHAsta.

Viinamarien metsastysta

Jos viime vuonna saavuttiin Hunteriin helmikuun puolen valin aikoihin ja ehdittiin tekemaan toita reilu pari viikkoa ennen kauden totaalista loppumista, niin nayttaa, etta tana vuonna kausi on ohi jo nyt helmikuun alkupuolella. Suurin osa tiloista on jo poimimisen lopettanut ja leirintaalueella asuvat tuttumme ovat kertoneet leikkarin tyhjentyneen poimijoista lahes kokonaan. Lahes kaksi viikkoa kestaneet rankkasateet ovat syypaita siihen, etta osa sadosta on vesittynyt. Nyt sateiden loputtua poimitaan viimeisia saastyneita peltoja ja jalleen saa hikoilla yli 30 asteen helteessa. Tyrrellsilla on huomenna viimeinen paiva, mutta viime vuoden tavoin vaihdetaan sitten lennosta Johnno Vineyard Servisen palvelukseen. Jo viime viikolla teimme yhden paivan Johnnolle ja hyvin han meidat viela muisti ja osasi jopa lausua Jonin nimen oikein. Tyrrellsilla kun aamuisessa nimenhuudossa Joni taytyy lukuisista korjailuista huolimatta kertoa olevansa paikalla John Oalavan nimen kuullessaan. Eipa siina kuitenkaan mitaan, silla saksalainen tuttumme Johann huudetaan joka aamu nimella Johanna. On siina isolla miehella nieleskeltavaa.

Olemme tulleet siihen tulokseen, etta pomomme Gail ei ole mikaan jarjen jattilainen (eli hissi ei nouse aina vintille saakka), sen verran tehokkaasti han sotkee asioita jatkuvalla syotolla. Muutenkaan tyo ei ole organisoitu kovinkaan haavisti. Eras tuskastunut huudasdus poiminnan lomassa kiteytti asian osuvasti: "Taalla on liian paljon paallikoita ja liian vahan intiaaneja". Asia on juurikin nain, silla moni paikallisista sankareista on ylentanyt itsensa pikkupomon asemaan, osa kuvittelee omistavansa koko tilan. Hyva tyopaikka Tyrrells kuitenkin on, palkka maksetaan ja ihmisia kohdellaan ihmisina. Monta kauhutarinaa huonoista tyonantajista ollaan kuultu, mutta me ollaan oltu erittain onnekkaita.

Heli tyontouhussa. Kaikki kuvassa nakyvat pusikot kahlattiin lapi (ja paljon muitakin).

Ollaan oltu onnekkaita myos majoituksen suhteen. Varsinkin kun saaolosuhteet ovat taalla vaihdelleet helteista rankkasateisiin. Taas on helleaalto tulossa. Toista tullessa on paljon mielyttavampaa tulla taloon kuin telttaan. Heli sanoikin, ettei olisi pystynyt asumaan teltassa koko tata aikaa ja varsinkin rankkasateiden ja myrskyjen aikaan - jotain rajaa sentaan. Maltetaankohan me muuttaa edes pois? Ollaan katseltu Australian Openia ja leffoja laajakankaalta (Jamesilla (omistaja) on kaikki pelit ja vehkeet viihdekeskuksessaan), hyodynnetty isoa keittiota (Heli leipoi hyvia pullia), ja paijattu kissaa. Kissa ei aluksi osannut leikkia, mutta joka paiva se siina kehittyy ja on nyt jo haka jahtaamaan narua. Kohta jopa nimensa veroinen (Ninja). Se on aivoja kuohuttavan aanekas ja naukuu ruokaa taukoamatta jos olet keittiossa tai halutessaa ulos tai sisaan tai halutessaan huomiota tai nykyaan jos lopetat leikittamisen.

Paluu Hunteriin

Vuoden matkustamisen jalkeen paluu Hunterin kauniisiin maisemiin tuntui hyvalta, varsinkin kahden viikon Sydneyssa oleskelun jalkeen. Sydneyssa oli jo kuuma, mutta se ei ollut mitaan verrattuna Hunterin paahtavaan kesailmastoon. Taalla olisi viela tarkoitus tehda toitakin. Pelkka ajatuskin toista hikoiluttaa. Toiden alkua kuitenkin innolla odotettiin, silla rakas automme verotti jalleen matkabudjettiamme uusien jarrupalojen ja -levyjen seka rasvakouran hitonmoisen tuntitaksan muodossa.

Viime vuoden majapaikkamme Hunter Valleyn YHA oli pakko vaihtaa Cessnockin ainoaan leirintaalueeseen, silla YHAn uudet omistajat eivat enaan salli telttailua hostellin pihamaalla. Tarkoitus oli joka tapauksessa etsia huonetta vuokralle, mutta jaakylma vastaanotto leikkarilla nopeutti prosessia tuntuvasti. Nain poimintakauden kynnyksella leikkari alkaa kuhista poimijoista ja heidan teltoistaan ja karavaaneistaan. Paljon on nuoria matkalaisia, tosin myos jo elakeikaisia reissaajia saapunut poimintakauden ajaksi tyoskentelemaan kuka mihinkin hunterin n. 140:sta viinitilasta. Leirintaalueen politiikka on erotella nuoret poimijat ja parempi vaki toisistaan ja laittaa poimijat allekirjoittamaan kaksi liuskaa saantoja, joissa muunmuassa todetaan, etta asiakas voidaan heittaa ulos leikkarilta ilman mitaan syyta, ilman ennakkovaroitusta ja ilman hyvitysta viikkovuokrasta. Taman viela jotenkin sulatimme, mutta kun olimme maksaneet ensimmaisen viikon niin nyrpea tati vetaisi hihastaan kaksi ranneketta, joilla kuulemma erotellaan parempi viinituristi-porukka surkeista backpackereista. Saksalaiset ystavamme totesivat tahan, etta nain natsisaksassakin eroteltiin juutalaiset muusta vaestosta.

Viilea ilmapiiri siis vallitsee ainoalla leikkarilla, joka voisi muuten olla hyvinkin viihtyisa paikka asua kauden ajan kaikkien muiden poimijoiden kanssa. Paikan parasta antia ilmanmuuta oli kaksi uima-allasta seka poreallas, joiden luona tuli vietettya pari paivaa pelkastaan loikoillessa ja puhelinsoittoa Tyrrellsilta odotellessa. Halusimme kuitenkin pois leikkarilta ja nukkumaan oikeaan sankyyn, joten paatimme ottaa yhteytta paikalliseen kaveriimme viime vuodelta jos vaikka hanella olisi tietoa vapaasta huoneesta Cessnockissa. Kavi saka ja saimme sita kautta vuokrattua huoneen ja vielapa halvemmalla viikkovuokralla kuin leikkarilla. Emme sitten edes koko maksettua viikkoamme olleet leikkarilla, saavuimme sinne keskiviikkona, saimme tiedon huoneesta torstaina, kavimme katsomassa sita perjantaina ja muutimme sunnuntaina. Saimme jopa pari ilmaista yota kaupanpaalle.

Talo on oikein viihtyisa ja huoneemme on tyylikkaasti sisustettu. Talon kahdessa muussa makuuhuoneessa majailee kaksi miesta, joista toinen on talon omistaja. Lisaksi seuranamme on kaksi isoa hyvatapaista koiraa seka 7 kuukauden ikainen elavainen ja todella aanekas kissanpentu ninja. Omaa keittiota ja omaa rauhaa osaa arvostaa kun on joutunut jakamaan nelja keittolevya kymmenien ihmisten kanssa. Ilmastoinnistakaan 40 asteen helteessa ei ole haittaa. Ja ehka ainoan kerran elamassamme meilla on oma viinitarha takapihalla. Sen sadosta olisi tarkoitus lahiviikkoina tehda viinia.






On yksi asia mika Hunter Valleyssa on must, eli tietenkin viininmaistelukierrokset viinitiloilla. Nyt kun aikaa ennen toiden alkua on ollut niin kahteen otteeseen olemme tehneet omatoimisen kierroksen ja maistelleet upeita semillon (Hunterin ominais rypale) ja chardonnay valkkareita seka paljon paljon erinomaisia punkkuja, Shiraz, Cabernet Sauvignon, Merlot, Pinot Noir ja hienoja sekoituksia. Useimmissa paikoissa on tarjolla myos mahtavia jalkiruokaviineja seka makunystyroita kutkuttelevia portviineja. Joistakin paikoista loytyy myos juusoja ja oliiveja, sun muuta pikkupurtavaa ja kaikki kasittamatonta kylla ilmaista vaikket mitaan ostaisikaan. Ei voi kuvitella parempaa tapaa viettaa paivaa. Pitaa tosin muistaa hommata kuljettaja, silla seitseman viinitilan jalkeen saattaa olla jo huomaamattaan hauskasti humalassa. Tama ei sinallaan ole mikaan ihme, silla parhaimmillaan yhdessa paikassa sinulle tarjoillaan sanotaan vaikka 6 valkkaria, 6 punkkua, 2 jalkiruokaviinia ja viela siihen paalle 2 portviinia. Eika annoksissa yleensa nuukailla. Teimme yhden kierroksen saksalaisten kanssa, mutta kylla tuli Megapauloja ikiva kun ei saksalaisten turnauskestavyys tahtonut riittaa.




Austalian Open -tennisturnaus on parhaillaan meneillaan ja sita tulee tiiviisti seurattua. Kaytiin jopa uhmaamassa helletta ja otimme vuoden ensimmaisen tennisottelun ja hikoilimme pari sangollista tunnin uurastuksen aikana. Tennisvaltikka pysyi tukevasti minun (Joni) hallussa ottelun paattyessa suoraan kahdessa erassa 6-2, 6-3.

Lopulta kaivattu soitto tuli ja paasimme aloittamaan tyot tiistaina 19. paiva. Kuudelta aamulla karautimme Tyrrellsin pihaan, mutta emme olleet heranneet onnellistan tahtien alla vaan Hondamme paatti tehda meille taas tepposet. Laitoin parkkivaihteen paalle ja samssa totesin, etta nyt ei kaikki ole kohdallaan, silla moottori piti todella pahaa metelia. Koitin sammuttaa auton, mutta avain oli jumittunut taysin. Lopulta kun autoa ei saanut avaimella sammumaan niin oli pakko kiskaista virrat irti konepellin alta. Virtalukko oli jumittunut starttiasentoon ja starttimoottori koitti startata autoa yhtamittaa. Ei siina auttanut kun paivan paatteeksi hinauttaa auto taas korjaamolle ja sopia seuraavaksi paivaksi kyyti toihin. Heti seuraavana paivana virtalukko oli vaihdettu ja valuutta vaihtoi jalleen omistajaa ja me saimme kulkuneuvomme takaisin. kolmantena tyopaivana helle rupesi hipomaan sietokyvyn rajoja kun mittari varahti 40 asteen paremmalle puolelle. Loppuviikosta on luvattu aina vaan kuumempaa kelia. Eipahan ainakaan tarvitse palella, mutta rajansa sentaan kaikella. Tasta eteenpain aika kuluu varmasti toita tehdessa ja mika ettei viineja maistellessa.

Ajantappoa

Vuosi vaihtui, mutta elama jatkuu. Meidan elama on nyt tallaista ajantappamista, kun odotellaan toiden alkamista. Onneksi majoitus Sydneysta loytyi tutusta talosta Newtownista, talla kertaa vaan yksikaan huoneista ei ollut tyhjillaan, joten meidat majoitettiin olohuoneen lattialle. Ei pitaisi valittaa, kun on ilmainen majoitus, mutta ei kyseisessa talossa oleskelu mitaan herkkua ole. Talo nimittain on lahoamassa joka kulmalta. Kun joku on ylakerran suihkussa, vesi tulee katosta lapi. Pitaa siis erittain varovasti kulkea kaytavalla seinan vieressa, jottei saa likavesia niskaansa. Viime vuonna harminamme oli keittion miljoonat torakat, nyt niita ei ole enaa nakynyt. Torakatkin ovat siis paattaneet, etta asunto ei ole enaa asumiskelpoinen. No, onneksi Tyrellsilta soittivat, etta rypaleet alkavat olemaan poimintakelpoisia ja tyot alkavat nailla nakymin kuun puoli valissa.

Paivamme kuluvat aamulenkkeilen ja telkkaria katsoen. Ollaan tosiaan kayty aamuisin holkkaamassa laheisessa puistossa ja on ollut kiva huomata, etta joka aamu jaksaa vahan paremmin ja pidemmalle. Ihan ei kuitenkaan viela menna ilmoittautumaan maratoonille tai Australian Ironman-kisaan. Ironman kisaan kun kuuluu lahes 4 kilometria uintia, sen jalkeen 180 kilsaa pyorailya ja siihen paalle viela maratooni. Hullua porukkaa. En tieda miten joku pystyy sellaiseen suoritukseen yhden paivan aikana, varsinkaan 30-40 asteen helteessa?

Telkkarista ollaan seurattu nyt myos tennista. Viime viikolla oli Brisbane International, jossa myos Jarkko Nieminen pelasi, tosin han havisi heti ensimmaisen pelinsa todella torkeasti aaneen kiroillen. Se turnaus loppuu tanaan, mutta ei huolta silla tanaan alkoi Sydney Medibank-turnaus ja sen jalkeen on vuorossa jalleen Australia Open, Melbournessa. Australia Openia ei paasta siis tanakaan vuonna katsomaan, mutta kattoo josko tanne Sydney turnaukseen olis viela lippuja jaljella.

Valitettavasti telkkari tarjoilee myos urheiluantinaan krikettia. Voiko tylsempaa ja tyhmempaa pelia enaa keksia. Porukka seisoskelee valtavalla stadionilla ja kattelee, kun yks aija heittaa palloa sadattakahdeksattakymmenetta kertaa. Koko viime viikon Australia pelasi Pakistania vastaan ja meidan mielesta oli jo ihan sama kumpi voittaa, kunhan vaan koko peli paattyis. Lopulta Australia sen kai voitti, mutta uutiset jaksoivat hehkuttaa pelin ns.huippuhetkia viela pari paivaa pelin paattymisen jalkeenkin. Lopulta kun oltiin onnellisia, etta nyt se on ohi, niin kuultiin, etta kyseiset maat aloittavat kai uuden pelin toisiaan vastaan. Itku paasee, mutta onneksi telkkarin vakiovarusteisiin kuuluu nykypaivana kaukosaadin kanavan vaihtamista varten.

Ollaan me sentaan valilla kayty talon ulkopuolellakin. Kavereiden kanssa kayty jopa istumassa iltaa ja Sydney suomalaisnuorten baaritapahtumaan osallistuttiin. Ja lauantaina lahdettiin juhlistamaan Australiassa olomme vuosipaivaa. Sattuipa viela niin sopivasti, eta lauantaina oli Sydney Festivalin first night, jolloin kaupungissa on ilmaiskonsertteja monen tunnin ajan. Viime vuonna ei viela tunnettu paikallisten tapaa aloittaa juhliminen jo iltapaivalla ja saavuttiin silloin paikalle vasta viimeisten esiintyjien aikana. Tana vuonna oltiin paikalla alusta saakka. Muutamia aika onnettomia esityksia nahtiin, muutamia aika hyvia ja muutamia erinomaisia. Paaesiintyjaksi oli hankittu Al Green niminen pastorimies Yhdysvalloista. En tieda sanooko nimi kellekaan mitaan, minulle ei ainakaan, vaikka sitten kylla kaksi kappaletta tunnistettiinkin. Upea aani miehella oli ja australialaiset hanet ainakin tiesi ja laulujen sanat olivat hallussa. Ja siina jai Provinssin paalavan yleisomaarat selkeasti kakkoseks, kun Sydney keskuspuistoon rakennetun esiintymislavan luona oli muutama satatuhatta ihmista. Silti vessoihin eika kaljateltalle tarvinnut jonottaa. Ja kaljan myynti pisteita oli sen lavan laheisyydessa vain 4 kappaletta. Muutenkin tunnelma oli todella leppoisa. Tallaista toivoisin myos Suomeen.

New Year 2010 in Sydney

Uuden vuoden aattona saavuimme jo neljannen kerran Sydneyhyn. Majoituimme taas Newtowniin, missa punkkaamme ainakin toistaiseksi. Joulunaika Annelin talossa oli erittain hieno, mutta nyt oli aika jatkaa matkaa. Pakkasimme kamamme (mita on aivan liikaa) uskolliseen Hondaamme ja huomasimme olevamme taas tien paalla mika tuntui pitkasta aikaa hienolta. Sydneya kohti ajellessa paatimme koukata Hunter Valleyn kautta ja haistella vahan tunnelmia siellapain. YHAn - jossa viime vuonna asuimme - omistajat ovat vaihtuneet, joten systeemit muuttuvat ja meidan on ehkapa majoituttava taksi vuodeksi leirintaalueelle. Uudet omistajat eivat viela ole paattaneet saako YHAn pihalla telttailla. Sauna siella olisi ja paljon hyvia muistoja viime vuodelta, joten sinne kovasti haluaisimme menna. Ei koukkaus mikaan turha kuitenkaan ollut silla YHAan oli saapunut paketti Parkanosta. Kyseinen Suomi-ikava-paketti sisalsi muunmuassa Karhu-olutta, joka nostatti hymyn huulille. Kiitos.

Kunhan olimme saaneet kamamme taas Newtowniin niin olikin jo aika kiiruhtaa kohti satamaa vartoamaan ilotulitusta. Muutamalla muullakin oli sama suunnitelma, joten paikalla piti olla hyvissa ajoin. Olimme asemissa jo yhdeksan tuntia ennen h-hetkea ja saimme viela valita hyvin paikkamme. Siita eteenpain ihmisvirta jatkuikin katkeamattomana kolme tuntia siihen asti kunnes sataman portit viimein kuusi tuntia ennen keskiyota suljettiin ja loppujen oli jaatava sataman ulkopuolelle. Paikka oli ammuttu taytteen ihmisia. Vahingossa tormasimme saksalaisiin tyokavereihimme Inghamista ja yhdessa aloitimme tuskastuttavan odotuksen. Parhaimmat olivat tulleet odottamaan jo edellisena iltana varmistakseen eturivin paikkansa.




Aluksi hieman juteltiin, sitten tylsittyttiin, juteltiin hieman lisaa, nukuttiin ja hopistiin. Pelikortit muistan varmasti ottaa mukaan seuraavalla kerralla. Yhdeksalta saimme hieman esimakua kun perheille tarkoitettu lasten ilotulitus antoi viitteita siita mita tuleman piti. Kaikki nousivat seisomaan ja hurrasivat, taputtivat ja hihkuivat innoissaan. Kahdeksan minuuttia riemua ja viel kolme tuntia odotusta. Viimein kellon lyodessa yksitoista ihmiset rupesivat kuumeisesti liikehtimaan ja hakemaan hyvia asemia. Mekin kerasimme itsemme ja lahdimme karkkymaan eturivin paikkoja. Aina kun joku porukka nousi seisomaan niin paasimme puikkelehtimaan lahemmas kaidetta. Lopulta olimme ihan eturivissa ja viela puoli tuntia h-hetkeen. Nyt kaikki jo seisoivat ja odotuksen lampiman vareilyn pystyi aistimaan ilmassa. Viimeinkin kello oli lahes kaksitoista ja laskenta alkoi; 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1, HAPPY NEW YEAR! Raketit rajahtivat yotaivaalle ja harbour bridge syttyi tuleen seka takana olleiden pilvenpiirtajien katoilta rajahti lisaa raketteja. Show kesti 12 minuuttia ja nyt on aika kysya, kannattiko ajaa reilu 1000 kilometria ja odottaa 9 tuntia vain 12 minuutin tahden? Kannatti. Mieleton show. Paikalle ilotulitusta katsomaan oli saapunut 1,5 miljoonaa ihmista enenmman kuin viime vuonna Seinajoelle. Muistamme tapahtuman lopun ikaamme.









Nyt meilla on edessamme lisaa odotusta kun odotelemme, etta tyot Hunter Valleyssa alkaisivat. Viime aikaisten sataiden vuoksi poimintakausi saattaa viivastya viikolla, joten kahden kolmen viikon odotus voi olla tiedossa. Erittain hyvaa uutta vuotta kaikille. Tehkaa omasta vuodestanne 2010 ikimuistettava.