Arjen sietämätön keveys

Hei taas mussukat. Kirjotettavaa riittää jälleen uudesta työstä sekä omasta kämpästä. Eli reissut on nyt vähäksi aikaa reissattu ja on tullut aika korjata hieman matkabudjettia. Homma aloitettiin maanantaina muuttamalla omaan luukkuun. Kuinka paljon sitä voikaan arvostaa omaa paikkaa kun ollaan oltu telttamajoituksessa kohtuu kauan. Kokeilkaapa itse, nukkukaa teltassa puoli vuotta jotakuinkin säännöllisesti niin takaan, että sen jälkeen se oma asunto tuntuu aivan palatsilta. Koitan nyt vain saada asioita perspektiiviin, sillä teistä voi tuntua oudolta kun hehkutamme meidän räkäistä luukkuamme. Koittakaa kestää.

Eli maanantaina siis muutettiin omaisuutemme Abbott Streetille Inghamiin. Nyt on tilaa elää ja olla ihan miten haluaa. Kämppä sisältää ison olkkarin, kaks makkaria, suihku/pesutilat, keittiön sekä parvekkeen. Autopaikkakin löytyy sekä pyykkitila. Ainoastaan sauna puuttuu. Pitänee vierailla taas Kankaiden luona niiltä kun se sauna löytyy. Oman kämpän muutamia hyviä puolia luetellakseni; oma keittiö, eli olen jälleen keittiöni herra eikä sitä tarvitse jakaa kenenkään kanssa, sohva, ei tarvitse varmastikkaan perustella, tottakai ikioma vessa ja suihku, ei tarvitse pukea vaatteita ja kenkiä kun aamulla tallustelee pissille. Eli loppupäätelmänä me elämme nyt niinkuin ihmiset omassa huushollissa. Ja meillä on jääkaappi ja jääkaappimagneetti. (Kaikilla pitää olla jääkaappimagneetti, jonkinlainen ihmisyyden määritelmä sekin.)






Nyt kun on hehkutettu Abbott Streetin palatsia, Alavien uutta residenssiä niin piti meidän vähän töitäkin tehdä, että saatiin linna asuttavaan kuntoon. Maanantai ja tiistai kuurattiin koko komeus lattiasta kattoon. Ja voitte uskoa, että oli aikas törkystä hommaa. Ei kuitenkaan mitenkään vastenmielistä puuhaa kun sitä ei ole tehnyt puoleen vuoteen (yksi telttaasumisen hyviä puolia). Ja vaivanpalkaksi saimme pari yötä asua ilmaiseksi. Ollaan jo nautittu omasta rauhasta ja keittiössäkin ollaan oltu luovia. Halusin tässä yhtenänä päivänä karjalanpiirakoita, joten ei muuta kuin tuumasta toimeen. Heli oli etukäteen asian suhteen hyvin skeptinen, mutta olin lujassa uskosssa, että yrittänyttä ei laiteta. Joten, Heli keitti riisipuuron ja minä tein munavoin ja taikinan (tosin ilman ruisjauhoja kun niitä ei ihan helpolla täältä löydä) ja leivoin piirakat valmiiksi. Syötäviä niistä tuli eikä kovin kauaa mennyt kun ne jo tuhottiin.


Hieman voisin myös turistä uudesta työstä. Jos ensin laitetaan homman rankkuus oikeaan kategoriaan, eli vesimelonit on helpompia kuin kesäkurpitsat ja rankempia kuin rypäleet. Pirun painavia vaan nuo melonit on, sellaset 10-15 kiloo kipaleelta. Pähkinänkuoressa mitä me päivisin tehdään. Päivä alkaa laatikoiden teolla, taittelemme pahvit ja naulaamme ne kiinni lavaan. Yhteen laatikkoon sopii 300 kiloa vesimelonia. Kun laatikot ovat valmiit niin suuntaamme pellolle. Kaikki hyppäävät traktorin peräkärryyn, johon sopii kuusi laatikkoa joissa sitten matkustetaan. Päät vaan näkyy kun niissä istutaan. Pelolla kuljemme rivissä ja poimimme tielle osuvat valmiit melonit (valmiiden melonien valinta on sitten taas melkoista tiedettä). Poimitut melonit heitämme ketjussa mieheltä (tai naiselta) toiselle, aina traktorin perään asti jossa joku on laittamassa niitä laatikoihin. Kaikenkaikkiaan melko leppoista puuhaa. Paljon siihen tosin vaikuttaa paikan ilmapiiri joka on todellakin leppoisa. Työporukkamme on yllättävän pieni sillä meidän lisäksemme farmilla työskentelee kaksi pariskuntaa Saksasta sekä yksi paikallinen sankari sekä farmaripariskunta ja heidän kaksi poikaansa.


Työpäivät ovat pitkiä ja palkkakin on paras mitä tähän asti olemme mistään saaneet. Eli hyvin on pullat uunissa. Palatakseni pomintavalmiiden melonien valitsemisen tieteeseen, niin niiden pitää olla sopivan kokoisia, oikean värisiä ja melonin kannassa olevan lehden tulee olla kuollut eivätkä ne saa olla auringossa palaneita. Ideaalitilanteessa kaikki kriteerit täyttyvät, mutta mikäli jokin kriteeri ei täyty niin sitten sovelletaan ja lopulta valinta tehdään musta tuntuu -periaatteella. Farmaripoppoon suhtautuminen meloneihin on myös kovin intiimi sillä niihin viitataan aina “he” tai “she” eli niitä puhutellaan hän muodossa. Tyyliin “hän on valmis poimittavaksi” tai “hän voi vielä jäädä”. Melko vetelä olo aina työpäivän jälkeen kuitenkin on kun 8 tuntia on hikoillut jumppapalloja pellolla heitellen. Pysyypähän hyvässä kunnossa. Mikä parasta, saamme niin paljon vesimeloneja kuin haluamme. Ja meillehän kelpaa. Kiitos vaan.